Tutkija, varo huijareita!

Tutkijat saavat yrityksiltä tarjouksia, joissa tarjotaan mahdollisuutta päästä samaan biografiaan tai seminaariin alan huippujen kanssa. Tiedeyhteisön ovet eivät kuitenkaan avaudu mainostamalla.

”Haluatko nimesi näkyvän vuoden tiedehuippujen joukossa? Olemme julkaisseet alan johtavia biografioita kymmeniä vuosia. Perinteikästä luetteloamme arvostetaan niin kirjastoissa kuin tutkijoiden ja yritysjohtajien keskuudessa ---- ”

Jotain tuttua tekstissä? Myös suomalaiset jatkoopiskelijat ja tutkijat saavat tarjouksia ja seminaarikutsuja yrityksiltä, joiden liiketoiminnan ydin on tutkijan tarve tulla tunnetuksi.

Suurin osa akateemisen yhteisön jäsenistä jättää mainokset huomiotta ja poistaa ne kansioistaan. Joku kuitenkin niihin joskus tarttuu. Siis käytännössä: ostaa itselleen ilmoitustilaa.

Ja eipä siinä mitään laitonta ole, jos haluaa omat saavutuksensa präntätyksi komeisiin kansiin, ja vielä maksaa siitä. Mutta tiedeyhteisön ovi ei mainostamalla aukea, muistuttaa Aalto-professori Risto Nieminen, joka toimii fysiikan professorina Aalto-yliopistosta.

— Ainakin luonnontieteen ja tekniikan puolella luetaan suorastaan dismeriitiksi sellainen, että tutkijan ansioluettelosta löytyy ostettu tai muutoin epätieteellisin kriteerein saatu todistus tai kunniakirja. On ikävää, jos yksi akana hakemuksessa pilaa kaikki jyvät. Toisin sanoen, hakijan uskottavuus heikkenee, jos aitojen tieteellisten saavutusten joukkoon on kirjattu kaupallisin perustein myönnetty meriitti.

Nieminen arvelee kuitenkin, että enemmistö tieteentekijöistä suhtautuu houkutteleviin tarjouksiin kriittisesti.

— Mutta aina niihin joku kompastuu. Vasta väitelleillä ei välttämättä ole edes aikaa perehtyä tarjouksen esittäjien taustoihin, minkä nämä harmaalla alueella liikkuvat yritykset hyvin tietävät.

Nieminen toivoo, että tutkija keskustelisi ohjaajansa tai kollegoidensa kanssa, jos saa postitse seminaarikutsun tai ehdotuksen tietojen lähettämisestä biografiaa varten.

— Ja eipä siinä mitään, jos tällaiseen silti haluaa mennä mukaan. Arvostusta tiedeyhteisössä saa kuitenkin vain julkaisemalla tutkimustuloksia vertaisarvioiduilla foorumeilla, olivat ne sitten elektronisia tai paperijulkaisuja.

”Esiinny parhaitten asiantuntijoitten joukossa” ja ”osallistu huippujen seminaariin” -tyyppisiä tarjouksia levittävät firmat eivät ole mikään uusi ilmiö. Inhimillisellä turhamaisuudella on osattu rahastaa jo kauan ennen Internetin keksimistä. Verkon ansiosta alan yrittäjiä on tietysti enemmän.

Naamioitumiskeinot vaihtelevat. Firmat saattavat esimerkiksi käyttää jonkin tunnetun yliopistokaupungin nimeä logoissaan.

Varsinaisesta huijauksesta tai rikollisuudesta biografioiden kustantajia ja kokousten järjestäjiä on vaikeaa syyttää. Enimmäkseen kyse lienee sinänsä rehellisestä ja jopa perinteikkäästä liiketoiminnasta. Mutta tiedeyhteisön näkökulmasta ne liikkuvat harmaalla alueella.

Esimerkiksi International Biographical Centre, kertoo verkkosivuillaan, ettei pääsyä ”parhaitten” luetteloon voi ostaa, vaan valinta ”perustuu meriittiin”. Hyvä niin, mutta tarkemmin kysyttäessä kuitenkin käy ilmi, ettei IBC:n ”valintakomitealla” ole mitään tieteellistä pätevyyttä arvioida tutkijoitten saavutuksia.

Positiivisesti IBC yllättää kuitenkin siinä, ettei se ole pelkkä www-sivujen varassa leijuva bisnes, vaan yritys, jolla on työntekijöitä ja toimitilat. Acatiimin tiedusteluihin vastattiin ystävällisesti ja kiertelemättä.

Toinen alan näkyvä yrittäjä — MarquisWho´sWho — ei vastannut useisiin kyselyihin tutkijabiografioidensa valintakriteereistä.

Jotkut kokeneet professorit tuomitsevat Marquisin kaltaiset yritykset voimakkain sanakääntein. Kuin yhteen ääneen he kuitenkin lisäävät, että tutkijoiden pyrkiminen julkisuuteen kyseenlalaisin keinoin ei ole KukaKukinOn -firmojen vika. Jäljet johtavat sylttytehtaalle — kampuksille.

— Tutkijat ja opettajat ovat nykyisin ihan lirissä näitten sosiaalisten paineitten kanssa, jotka lähtevät yliopiston hallinnosta. Pitää näkyä, on pakko näkyä, tutkimuksen laadun mittariksi etsitään kai kohta Facebook-äänestyksiä. Ei ihme, jos nuori väittelijä sitten sortuu kaikenlaista kokeilemaan, sanoo suomalaisprofessori.

Eikä äänenpaino ole akateemisen hillittyä.

teksti Mai Allo
kuvitus Lauri Voutilainen

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 10