5/12

  • pääsivu
  • sisällys
  • Tapani Kaakkuriniemi
    puheenjohtaja,
    Tieteentekijöiden liitto
     

    Ongelmana kansainvälisyys

    Kansainvälisyys on muotia yliopistoissa. Sen muotiintulon on määrännyt ministeriö. Yliopistojen strategia- ja visioasiakirjoissa kansainvälisyyttä viljellään ainakin sanana estottomasti. Suomalainen akateeminen maailma ei ole valmis kansainvälisyyteen. Kyse ei ole siitä, etteikö meillä suvaittaisi vieraita kieliä puhuvia tai vieraita kulttuureja edustavia ihmisiä, eikä siitä, etteikö meille tulisi ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita.

    Jos kansainvälisyys on vain ulkomaalaisten rekrytoimista, on itseisarvo valita avoinna olevaan paikkaan ulkomaalainen. Mutta ei millaista tahansa ulkomaalaista. Nyt on nähty, kuinka tehtävän täyttöä valmistellut työryhmä on esittänyt suomalaista, mutta asiassa päätösvaltainen johtaja on valinnut heikommaksi arvioidun ulkomaalaisen hakijan. Ei kai sen näin pitänyt mennä?

    OKM on vuonna 2009 julkaissut Korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian vuosille 2009-2015. Se on harmoninen teksti, jossa ei dissonanssia viljellä. Sen mukaan meillä on aidosti kansainvälinen tiedeyhteisö, joka lisää laatua ja vetovoimaansa samoin kuin osaamisen vientiä. Näin tuetaan monikulttuurisuutta ja kannetaan globaalia vastuuta. Saamme yhtälön: kansainvälinen — ulkoma(ala)inen — korkealaatuinen.

    OKM:n äsken hyväksymä yliopistojen rahoitusmalli osoittaa, että kansainvälisyys viehättää ja kiehtoo ministeriötä. Mutta onko kansainvälisyys vain ulkomaalaisten rekrytointia? Sitäkin, mutta myös paljon muuta. Ja tämä muu on juuri se alue, jossa meillä ollaan vaikeuksissa.

    Ei sitä paitsi pitäisi puhua kansainvälisistä tutkijoista/ opettajista, koska he useimmiten ovat jonkin yhden valtion kansalaisia. Mieli ja kontaktikenttä toki voi olla kansainvälinen, mutta niinhän se voi olla suomalaisillakin.

    Kun ulkomaalainen väittelee Suomessa ja alkaa hakea töitä täältä, hän kohtaa vaikeuksia, ellei edusta oikeaa koulukuntaa ja ellei ole päässyt jonkun suojelijan suojatiksi. Akateemisten työpaikkojen täytössä kilpailevat usein suojelijat keskenään, ja se joka on siinä kisassa vahvoilla, voi saada suojattinsa valituksi. Transparenssin ja avoimuuden sijasta vallalla on tietty sisäsiittoisuus.

    Suojattina pysymisen varmistamiseksi ei kannattaisi lähteä ulkomaille työn perään. Naamaansa kannattaa näyttää laitoksella tai on hyvä lähettää säännöllisesti sähköposteja tärkeille ihmisille, etteivät nämä unohda kasvattinsa olemassa oloa.

    Oma lukunsa ovat ne suomalaiset, joilla on ulkomainen koulutus ja jotka palaavat Suomeen yrittäen toimia suomalaisessa akateemisessa yhteisössä. He eivät kuulu kenenkään suojattipiiriin. Vielä pahempi, jos ulkomailta tullut uutta suuntaa edustavana ohittaa laitoksen ”oman” väen. Seuraavaa työsuhdetta ei ehkä solmita tai apurahan hakuun ei kirjoiteta hyviä suosituksia.

    Kun ulkomaalainen on saatu rekrytoiduksi laitokselle, suomen tai ruotsin taitamista ei juurikaan edellytetä. Rekryyttiä ei voida käyttää hallintotehtävissä, ellei koko asiointikieltä vaihdeta englanniksi.

    Pitäisikö meidän sitten tyytyä omaan sysisuomalaiseen yhteisöömme?

    Ei tietenkään. On avattava ikkunat paitsi Eurooppaan ja Amerikkaan, myös ainakin Aasiaan, ja sieltä voidaan ottaa opiksi, miten monikulttuurisuus hoidetaan asiallisesti ja rekrytoinnit tehdään avoimesti ja hygieenisesti.

    Tapani Kaakkuriniemi
    puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2