Yliopisto kaipaa dialogisuutta

Nyky-yliopistoissa jyräävät teollisuuden ja markkinoiden arvomaailmat. Eniten on kärsinyt kansalaisuuden arvomaailma, kirjoittaa Erkki Karvonen.

Yliopistolain uudistamisen vaikutuksia koskevassa kyselyssä selvisi, että henkilöstö kokee demokratian ja vaikuttamismahdollisuuksiensa vähentyneen yliopistossa. Henkilöstön enemmistöstä tuntuu, että päätökset käskytetään ylhäältä jotensakin armeijatyylisesti, eikä henkilöstön mielipiteitä kuunnella. Uudessa yliopistossa on siis dialogisuuden, vuoropuhelun puutetta.

Tämä on erikoista siksi, että dialogisuuden piti olla organisaatioiden nykyaikaa. Vuoropuhelua korostetaan ihanteena nykyään esimerkiksi organisaatioviestinnän tutkimuksessa, kuten myös vaikkapa journalismin tutkimuksessa ja tiedeviestinnän tutkimuksessa. Edistyneimmissä organisaatioissa dialogisuus toteutuu myös käytännössä.

Organisaatioiden ei pitänyt olla korkean byrokraattisia, vaan post-byrokraattisia, verkostomaisia ja matalia; niihin piti kuulua ”institutionalisoitunut dialogi”. Kaksisuuntaisen symmetrisen viestinnän piti olla lähtökohta, ei yksisuuntaisen ja epäsymmetrisen. Henkilöstön piti tuntea olevansa osallinen yliopistossa, ei vain käskyjen ja toimenpiteiden objekti.

”Tasaveroinen dialogi on liima, jolla eri-ikäiset ja erilaiset ihmiset saadaan sitoutumaan ja motivoitumaan. Sen avulla he haluavat tehdä töitään täysillä ja voivat tuntea iloa omista ja muiden saavutuksista.” Näin kirjoitti henkilöstövoimavarojen dosentti, HT Sirpa Syvänen, Hhh Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto. (HS 29.3.2012).

Syväsen mukaan sen sijaan ”Dialogiton yhteisö lataa sisälleen pahoinvointia, konfliktien kierteitä ja luo siten kasvualustan epäasialliselle käyttäytymiselle, joka ruokkii työpaikkakiusaamista. Niiden vuoksi työpanokset heikkenevät, työn tuottavuus alenee ja parhaat työntekijät hakeutuvat muualle suojellakseen omaa hyvinvointiaan ja työn mielekkyyttä. ”

Ja edelleen dialogisuus ruokkii nykyaikaiselle organisaatiolle tärkeintä asiaa: luovuutta ja innovatiivisuutta. Syvänen: ”Suomalaisessa työelämässä kannattaa panostaa työhyvinvointia ja sitoutumista vahvistavaan dialogiin. Sen parempaa, halvempaa ja vaikutuksiltaan laaja-alaisempaa innovointistrategiaa ei hevin löydy.”

Henkilöstö on ensisijainen stakeholder

Yliopiston kolmas tehtävä edellyttää ”vuoropuhelua muun yhteiskunnan kanssa”. Noita dialogin ja auttamisen kumppaneita ovat yksityisen ja julkisen puolen organisaatiot. Ne ovat sidosryhmiä tai nykyaikaisemmin sanottuna stakeholdereita, osallisia. Tuntuu unohtuneen, että henkilöstö on ensisijainen stakeholder, nuo muut vasta toissijaisia. Yhteisöviestinnän emeritusprofessori Jaakko Lehtonen on määritellyt stakeholderin seuraavasti:

"Termillä stakeholders (ru. intressenter) tarkoitetaan osapuolia, joihin organisaation toiminta voi vaikuttaa, ja jotka voivat itse vaikuttaa organisaation toimintaan, tai joita organisaation toiminta koskee. (…) Stakeholder on osapuoli, jolla on valvottavanaan organisaation toimintaan liittyviä omia intressejä ja jolla sen vuoksi on omasta mielestään oikeus sanoa sanansa organisaation asioissa".

Liioittelematta voi sanoa, että henkilöstö on tärkein stakeholder koko yliopistolaitoksessa. Tämä olennainen voimavara kävelee joka ilta ulos yliopistosta ja jos se ei palaisi aamulla takaisin, loppuisi toiminta täydellisesti siihen paikkaan. Kannattaisi pitää huolta tästä elintärkeästä resurssista.

—Viihtyvyys, yhteisöllisyys, työn mielekkyys ja motivoivuus ovat tärkeimpiä kilpailutekijöitä, joilla yliopisto voi kilpailla työmarkkinoilla. Palkan suuruudella julkinen palvelu tuskin pystyy kilpailemaan työvoimasta. Tutkimusten mukaan erityisesti nuorille sukupolville työpaikassa on tärkeintä hyvä henki.

Yritysyliopisto?

Niin kuin sosiologi Pertti Alasuutari tutkimuksessaan Toinen tasavalta (1996) toteaa, dominoiva puhetapa Suomessa muuttui 1990-luvun alussa suunnittelutaloudesta kilpailutaloudeksi. Valtiosta tuli kilpailuvaltio hyvinvointivaltion sijaan. Tärkeimmäksi asiaksi tuli silloin kilpailukykyisyys, muiden voittaminen kisassa. Suomea alettiin ajatella yrityksenä, jonka on kilpailun oloissa loputtomiin tehostettava toimintaansa, muututtava notkeasti ja keksittävä jatkuvasti uusia menestystuotteita.

Tällä taustalta ei ole ihme, että myös yliopistosta pyrittiin tekemään yrityksen kaltainen ja yritysmaailmaa tukeva. Yliopistolain valmistelun aikaan elettiin sääntelemättömän markkinatalouden korkeimman veisun aikaa. USA:n pörssi romahti sääntelemättömyyteen vasta seuraavana vuonna.

Yliopisto alettiin nähdä selkeästi osaksi kansallista innovaatiojärjestelmää, joissa tiede, teollisuus ja valtio liittoutuivat. Tieteen tutkija Henry Etzkowitzin sanoin muodostui ns. kolmoiskierre (triple helix), jossa valtion, teollisuuden ja tieteen rajat hämärtyivät. Etzkowitz käyttää myös sanaa ”yritysyliopisto” (entrepreneurial university). Tässä asetelmassa suoraan kilpailukykyä palvelevat luonnontieteet ja tekniset tieteet saavat hegemonisen valta-aseman ylitse muiden tieteiden.

Näyttää, että Suomessa omaksuttiin yliopistoihin sellaisia johtamisjärjestelmiä, joilla raskasta liukuhihnateollisuutta organisoitiin sata vuotta sitten. Hierarkkinen byrokratia ja yksisuuntainen viestintä ylhäältä alas kuuluu taylorismiin. Tarjolla olisi ollut paremmin luoville organisaatioille soveltuvia johtamisen malleja.

Yritysmallin vaarat

Yritys on tietenkin tehokas kilpailun oloissa. Ikävä kyllä yritys ei ole periaatteessa demokraattinen laisinkaan, vaan plutokratia, jossa harvat, varakkaimmat määräävät. Ei ole sattuma, että finanssikapitalismin ylipappi Björn Wahlroos on vaatinut demokratian sijaan lisää hierarkkisuutta ja ihaillut Kiinan ”kevytdemokratiaa”. Kilpailukyvyn nimissä Wahlroos on valmis heikentämään demokratiaamme.

Nyky-yliopistossa strategisuus on keskeistä. Kriittisten hallintotieteilijöiden David Bojen ja Usha Haleyn mukaan strategiasta on kuitenkin tullut synonyymi elitistiselle top-down -johtamiselle. Kriittisen teorian mukaan strategialla legitimoidaan ja vahvistetaan eliitin valtaa ja hegemoniaa. Boje ja Haley kritisoivat strategiadiskurssia sen instrumentalistisesta etiikasta, joka muuttaa ihmiset ja luonnon manipuloitaviksi resursseiksi, joilla on vain välineellistä arvoa.

Oma vaaransa on siinäkin, että pörssiyrityksistä tuodaan yliopistoon ja tutkimuslaitoksiin myös viestinnän käytäntöjä. Tieteen perinteinen arvo, sananvapaus, on uhattuna, esimerkkinä VTT:n tutkijoiden vaientamisen tapaus vuodelta 2010. Yrityksissä puheoikeus halutaan keskittää harvoille johtajille, eikä erimielisyyttä ei saisi olla, vaan kaikkien pitäisi hyristä samaa säveltä. PR-osasto valvoisi mielellään myös tutkijoiden viestintää yleisjulkisuudessa. Vääränlaiset totuudet kun voisivat häiritä imagonrakennusta ja romahduttaa yrityspartnerin pörssikurssin.

Arvot teollisuudesta ja markkinoilta

Karoliina Malmelin tutki väitöskirjassaan Arvojen markkinat (2011) suomalaisten yritysten tapaa oikeuttaa eli legitimoida toimintaansa yritysvastuun raporteissaan. Malmelin käytti työnsä pohjana ranskalaisten sosiologien Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin oikeuttamisen teoriaa, jossa yritysten oikeuttamisen katsotaan tapahtuvan perustelemalla toimintaa kahdeksassa erilaisessa arvomaailmassa. Nämä ovat: teollisuuden, markkinoiden, inspiraation, maineen tai kuuluisuuden, kodin, vihreyden ja kansalaisuuden arvomaailmat.

Mihin arvomaailmaan yliopisto nojaa? On helppo huomata, että teollisuuden arvomaailma on perustava yliopistossa. Siinä arvostetaan tuotantoprosessien tehokkuutta, mitattavan tavoitteen saavuttamista, päätösten toteuttamista.

Samoin on ilmeistä, että nykyinen yliopisto perustuu markkinoiden arvomaailmalle, jossa olennaisin asia on kilpailukykyisyys: pystyykö yritys tai yliopisto olemaan parempi kuin kilpailijat? Teollinen tehokkuus on yksi asia, jolla kilpailukykyä ja pörssiarvoa parannetaan. Saisiko vielä vähennettyä työntekijöitä jostakin? Yliopistot kilpailevat sijoituksesta Shanghain ranking-listalla. Se oikeuttaa olemassaoloamme markkinoiden silmissä. Tiedekin käsitetään huippu-urheiluksi, kisaksi toisia vastaan.

Inspiraation arvomaailman ytimessä on luovuus, kyky innovoida jotakin uutta, rikkoa totunnaisia rajoja. Jatkuvasti uutta keksiville IT-yrityksille tämä on ollut tärkeä arvomaailma. Yliopistolla tällainen taiteilijamainen inspiroituminen taitaa jäädä teollisten arvojen jalkoihin. Maineen tai kuuluisuuden arvomaailmalla on jonkin verran käyttöä.

Pahimmin on kärsinyt kansalaisuuden arvomaailma eli demokraattisuus ja vaikuttaminen. Eipä yliopisto juuri ympäristöarvoillakaan omaa toimintaansa legitimoi.

teksti Erkki Karvonen, professori, informaatiotutkimus ja viestintä, OY, tiedeviestinnän maisteriohjelma

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 34