Kirja-arviot
Carol Kiriakosin ja vuoden 2014 Tieteentekijän Kimmo Svinhufvudin Tohtoritakuu tarjoutuu olemaan ”akateemisen kirjoittajan paras ystävä” (s. 9). Kirjoittajien omiin kokemuksiin, kirjoitus- ja elämäntaito-oppaisiin sekä tutkimustietoon nojaava kirjoittamisen opas lupaa tarjota apuvälineitä, joilla kirjoittaminen arkipäiväistyy ja työn alla olevat tekstit oikeastikin valmistuvat. Tohtoritakuun kirjoittajat lähestyvät kirjoittamista laajan kirjoittamiskäsityksen kautta. Tämän vuoksi kirjoittamiseksi tulee luetuksi moni tekeminen ja toiminto, jota ei kirjoittamisoppaassa ensimmäisenä ajattelisi kohtaavansa: koko tutkimusprosessi kaikkine vaiheineen ymmärretään viime kädessä yhdeksi kirjoittamisen projektiksi. Vastaavasti nimestään huolimatta kirja voisi olla suunnattu huomattavasti laajemmalle yleisölle kuin ainoastaan tohtoriksi tai tutkijoiksi halajaville. Vaikka tekstissä keskitytään pääasiassa erilaisten akateemisten tekstien tuottamiseen, esimerkiksi opit argumenttien terävöittämisestä ja olennaisen tiivistämisestä ovat hyödyksi paitsi kaikille tekstejä kirjoittaville myös niitä työssään muuten kohtaaville. Kirja sisältää mittavan määrän erilaisia harjoituksia ja konkreettisia niksejä kirjoittamisen aloittamiseen, tekstin tuottamiseen ja työskentelyrutiinien kehittämiseen ja ylläpitämiseen. Tekniikoista joitakin – etenkin työskentelypäivien ja -viikkojen rytmittämistä ja määrällisten kirjoittamistavoitteiden asettamista – olin jo itsekseni harjoittanut, toisia – esimerkiksi pomodoro-tekniikan kaltaisia orjallisen aikataulutettuja metodeja – vierastan periaatteestakin, kun taas joitakin, kuten vapaan kirjoittamisen harjoituksia, tulen luullakseni uteliaisuuttani testaamaan. Kaikki niksit eivät sovellukaan kaikille, mutta kirjoittajat kannustavat lukijaa ainakin kokeilemaan: vaikka ei heti osaisi, voi oppia, ja myös epäonnistumiset ovat luonnollinen osa kirjoittamisen prosessia (ja elämää). Sama sallivainen ja lämmin ote kantaa läpi koko kirjan, ja kirjoittajien rehelliset esimerkit omista onnistumisistaan ja vastoinkäymisistään tuovat tekstiin henkilökohtaisuutta, jonka avulla oppaille usein leimallinen saarnaavan holhoava tekstin sävy on onnistuttu välttämään. Tohtoritakuu-kirjaa voi toki selata kirjoittamisen ja erilaisten akateemisten tekstityyppien niksioppaana tai tarkistuslistana, mutta se saattaa myös varoittamatta viedä lukijan paljon syvempien teemojen äärelle kuin mihin tämä alun perin kirjaan tarttuessaan oli varautunut. Kirjassa kirjoittaminen, sen ongelmat ja siinä onnistuminen kietoutuvat pohjimmiltaan suuriin kysymyksiin ajasta, arjesta, tavoitteista, peloista, unelmista ja elämästä, ja oikotietä kirjoitusonneen etsivä lukija voikin ajautua pohtimaan, missä tahtoo itsensä tulevaisuudessa nähdä ja mitä elämältä lopulta haluaa ja miksi. Oman väitöskirjaprojektini vähitellen mutta onneksi vääjäämättä lähestyessä loppusuoraa osa kirjan opeista tuntuu väistämättäkin jo itsestäänselvyyksiltä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten toivoisi, että joku olisi ollut kertomassa samat itsestäänselvyydet silloin, kun vasta pyristelin kivuliaaseen alkuun työskentelyprosessini kanssa. Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä, etten toivoisi, että niinä vielä tulevinakin epätoivon hetkinä joku olisi muistuttamassa yhtä kannustavasti, armollisesti ja lempeästi, että tarpeeksi hyvä riittää. Hanna Lempinen
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 120 vuotta biokemian isänä pidetyn Artturi Ilmari Virtasen (1895— 1973) syntymästä ja 70 vuotta hänen saamastaan Nobelin kemianpalkinnosta. Niin ikään Virtasen työnantaja Valio viettää 110-vuotispäivään kuluvana vuonna. Kolminkertaisen juhlavuoden kunniaksi ilmestyy massiivinen elämäkerta, joka kartoittaa tarkoin niin Virtasen elämää ja tutkimusta kuin hänen työnantajiaan Valiosta Suomen Akatemiaan ja korkeakouluihin. Myös Virtasen poliittiset kannanotot ja eritoten hänen vastenmielisyytensä kommunismia ja Neuvostoliittoa kohtaan käydään perusteellisesti läpi. Virtasen suuret keksinnöt olivat käytännöllisiä. Tunnetuimmat, AIV-suola, joka paransi voin makua ja AIV-rehu, joka kasvatti maidon vitamiini- ja proteiinipitoisuutta ja vapautti Suomen maatalouden teollisesta tuontirehusta. Lisäksi Virtanen löysi keinon ehkäistä struumaa lisäämällä suolaan jodia. Kansanravitsemuksen ja eritoten kouluruokailun parantaminen oli yksi Virtasen tieteellisen työn tavoitteista. Virtanen aloittikin uransa Valion laboratoriossa ja nousi sen johtajaksi vuonna 1921. Vaikka tieteen tehtävänä oli tuottaa käytännön hyötyä ja vauhdittaa taloudellista kasvua, Virtanen ei väheksynyt perustutkimusta, jonka tärkeyttä kaiken perustana hän painotti. Toihan hän elämäntieteeksi kutsumansa biokemian Suomen korkeakouluihin ja laboratorioihin. Virtasen kuollessa vuonna 1973 Suomen yliopistoissa oli 14 biokemian laitosta. Myöhemmin Virtanen oli yksi nerojen yhteisöksi kutsutun Suomen Akatemian tärkeimmistä perustajista ja jäsenistä. Virtanen oli lisäksi kuusinkertainen kunniatohtori, 15 tiedeakatemian jäsen, 33 tieteellisen seuran kunniajäsen ja kolmen tieteellisen seuran kunniapuheenjohtaja. Nobel-palkinto kruunasi hänen uransa vuonna 1945. Palkinnon saamiseen ja Virtasen saavutuksiin yleensäkin vaikutti se, että hän tajusi luoda suhteita muiden maiden huippututkijoihin. Virtasen laboratoriossa työskentelikin tutkijoita paristakymmenestä eri maasta. Muita menestyksen salaisuuksia ovat innostuneisuus ja täydellinen omistautuminen työlle, elävä suhde tutkimuskohteeseen — Virtanen teki kokeitaan paljon tilallaan maaseudulla — rohkeus ajatella toisin. Tämä tuli esiin myös Virtasen Neuvostoliittoa ja sen mielistelemistä arvostelevissa poliittisissa kannanotoissa. Virtanen sainkin vihamiehekseen Urho Kekkosen, joka tosin myönsi Virtasen tieteelliset ansiot. Myös aikakauden olot, kuten 30-luvu lama ja toisen maailmansodan synnyttämä pula, tekivät Virtasen AIV-järjestelmästä korvaamattoman tärkeän. Perko ei muuten monipuolisessa ja eri tahojen näkemyksiä esittelevässä kirjassaan sanallakaan arvostele Virtasta. Varmasti tällä oli myös pimeät puolensa niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä, vaikka monet Virtaseen kohdistuneet syytökset niin poliitikkojen kuin kollegoidenkin taholta johtuivatkin kateudesta, jota poikkeuksellinen menestys aina synnyttää. Suurmiehistä rakennetaan usein yhtenäisiä ja jähmettyneitä myyttejä, jolloin elävä yhteys heihin katkeaa. Säröjä ja ristiriitoja tuovat eriävät kannat ja näkökulmat pitävät nerot ja heidän työnsä elävinä, jolloin heitä on helpompi lähestyä ja ottaa oppia heidän urastaan ja elämästään. Pekka Wahlstedt
|
