Pääkirjoitus
Kansainvälinen tiede vai
kansainvälisen kilpailukyvyn
tiede?
Tiedepolitiikassa vannotaan
kansainvälisyyden
nimeen. Perusteluksi
mainitaan
usein tarve parantaa
Suomen kilpailukykyä kovenevassa
kansainvälisessä ympäristössä.
Kytkentä tieteen kansainvälisyyden
ja maan kilpailukyvyn välillä
on niin vahva, että se otetaan jopa
itsestäänselvyytenä. Mutta ovatko
tieteen kansainvälisyys ja valtion
kilpailukyky oikeasti yhteneviä tai
edes helposti yhteen sovitettavia
tavoitteita?
Tiede — etenkin perustutkimus
— on kansainvälistä ja kansainvälinen
tutkimus on organisoitunut
tieteenalojen pohjalta. Ne ovat ajan
kuluessa voineet muuttua, sulautua
yhteen, sirpaloitua tai hävitä,
mutta muutoksen logiikkaa ohjaa
tieteellisten ongelmien ja niihin
löydettyjen vastausten luonne.
Tutkimuksen hyödyntäminen
maan kilpailukyvyn vahvistamiseksi
on eri asia. Siinä korkeimpana
johtotähtenä ei ole korkeatasoisten tieteellisten löytöjen tai
tulkintojen tekeminen, vaan tutkimustiedon
käyttö taloudellisen
ja teknologisen edun saavuttamiseksi
suhteessa muihin maihin.
Toimintaa ohjaavana logiikkana
eivät ole ensisijaisesti tieteelliset
ongelmat, vaan keskeiset kansalliset
hankkeet, jotka ovat yleensä
poliitikkojen määrittelemiä.
Puhe sivistysyliopiston kriisistä
tarkoittanee tälle kielelle käännettynä
usein sitä, että yhä isompia
paloja aidosti ”kansainvälisestä”
tieteestä — tai ylipäänsä tieteen
omilla ehdoilla toimivasta tieteestä
— siirretään palvelemaan kansallista
etua, kilpailukyvyn tavoittelua.
Samalla tieteentekijöillä on
pelko siitä, että lähestymistapa on
paitsi tieteellisesti myös laajemmassa
katsannossa lyhytnäköinen.
Esimerkit historiasta osoittavat,
että tieteen ja tutkijoiden
voimakas kytkeminen kansallisiin
strategioihin ei ole omiaan nostamaan
maan tieteen kansainvälistä tasoa. Pikemminkin päinvastoin,
se on voinut tuottaa ”kansallisesti
erityisiä” tulkintoja tieteistä ja niiden
keskeisistä ongelmista ja siten
jopa eristänyt tutkijoita kansainvälisestä
tiedemaailmasta.
On oireellista, että jotkut
muualla maailmassa melko suuret
perustieteet ovat meillä jääneet
”pieniksi aloiksi”. Resursseja on
poliittisesti tai strategisesti ohjattu
kansallisen menestyksen kannalta
kulloinkin lupaavalta näyttäneisiin
teema-alueisiin. Yliopistojen
ohjaus ja kilpailtu julkinen rahoitus
korostavat lisääntyvästi ylätason
vaatimaa profilointia ja strategisia
tutkimusaloja. Yliopistoista
otetaan rahoituksella aina vain
tiukempaa otetta, mutta onko lisää
samaa aina paras vaihtoehto?
Kansainvälinen tiedekään ei
ole vapaata vallasta, mutta siellä
asemat eivät liity kansallisiin kärkihankkeisiin,
vaan esimerkiksi
keskeisten julkaisukanavien hallintaan
ja tutkimusverkostoihin.
Niiden kautta muutetaan tieteellisen keskustelun suuntaa. Tämä
valta on merkittävää, mutta se perustuu
tutkijayhteisössä hankittuun
arvostukseen ja sitä saadaan
parhaiten perustutkimuksen, ei
tieteen hallinnon tai sen kaupallisten
sovellusten kautta. Sitä valtaa
suomalaisilla saisi olla nykyistä
enemmän.
Mutta eikö eri maiden tieteen taso
siltikin ole kytköksissä niiden
menestykseen? Kyllä. Kun soveltava
tutkimus tai tuotekehitys
lyö päänsä seinään, on vastauksia
haettava tieteellisestä perustutkimuksesta.
Se kertoo, millaisessa
ympäristössä seinä sijaitsee ja voi
neuvoa vaihtoehtoisen reitin sen
ohi. Siksi perustutkimus ja kansainvälinen
kilpailukyky eivät
lopulta ole toisiaan pois sulkevia
päämääriä. Reitti innovaatioihin
vain ei ole oikotie, vaan se vaatii
luottamusta tieteeseen ja sen aikajänteiden
ymmärtämistä. Tämä on
se valinta, jonka menestyvät tiedemaat
ovat uskaltaneet tehdä.
Petri Koikkalainen
puheenjohtaja,
Tieteentekijöiden liitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|