Kolumni

Yliopistojen lainsuojattomat

Hyvinvointivaltion idea menettää muuttuvassa yhteiskunnassa uskottavuuttaan. Syy on se, että hyvinvointivaltion rakenteita puretaan järjestelmällisesti ”tuotannollista syistä”. Ne esitetään ainoa hyväksyttävänä perusteena, joka oikeuttaa armottomaan politiikkaan, kuten koulutuksen alasajoon, sivistysvaltion purkamiseen ja kriittisen tutkimuksen kyseenalaistamiseen. Tämä purkaminen yhä syventää kehittyvää luokkayhteiskuntaa.

Eriarvoista politiikkaa oikeutetaan nobelistin asiantuntijuudella ja tulevaisuuskonsulttien hymyilevillä kasvoilla, jotka vakavoituvat kun puhutaan reaalipakosta säästää ja repiä rakenteita ilman vaihtoehtoja. Vaihtoehtojen esittämistä pidetään lapsellisena ja säälittävänä unelmointina. He jättävät sanomatta, että julkisen palvelujen purkaminen ja yhteiskunnallisten toimintojen yksityistäminen on osa uusliberalistista ideologiaa, jonka mukaan kaikki säädökset, lait, instituutiot ja julkiset palvelut ovat esteitä ”vapaudelle”. Ja kukapa vapaudelle haluaisi sanoa ei?

Vakituisessa työsuhteessa olevat nauttivat useista oikeuksista muun muassa työterveyshuollosta, työtiloista, palkallisista vuosilomista ja muista lain turvaamista eduista, kun taas pätkätyöläiset, taiteilijat, tutkijat, freelancerit, pienyrittäjät, työttömät, opiskelijat, pitkäaikaissairaat, omaishoitajat ja osa eläkkeensaajista ovat näiden etuuksien ja oikeuksien ulkopuolella.

Apurahatutkijoiden, tuntiopettajien ja taiteilijoiden työ muodostuu tyypillisesti lyhyistä ja epäsäännöllisistä työsuhteista. Useat apurahatutkijat toimivat tuntiopettajina yliopistoissa, joissa työn ketjuttaminen on jokapäiväistä politiikkaa, jota perustellaan taloudellisella tilanteella. Jos tuntiopettaja ei suostu pätkätyönsä jatkuvaan ketjuttamiseen vaan vaatii työsuhteensa vakituistamista, hänen kurssinsa eivät toteudukaan seuraavana lukukautena ja ongelma on poistettu. Ei neuvotteluja, ei armoa. Samaan aikaan yliopistojen johtoportaat tuskailevat äänekkäästi julkisen rahoituksen kaventamisesta. Tämän kavennuksen yliopiston sisällä maksavat viime kädessä tuntiopettajat, määräaikaiset tutkijat ja opetuksen laatu.

Tasa-arvoiset etuudet ja oikeudet ovat olleet hyvinvointiyhteiskunnan kantavia rakenteita. Hyvä niin. Paradoksaalisesti työntekijöiden oikeuksien rinnalle on nyt syntynyt toiset työmarkkinat, jonka alaisuudessa laki ei itse asiassa suojaa osa-aikaisia ja määräaikaisia.

Akateemiset ammattiliitot eivät ole toimineet riittävästi tuntiopettajien ja apurahatutkijoiden puolesta, vaikka heitä on OKM:n selvityksen mukaan yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilökunnasta 20 prosenttia. Tämäkin ryhmä tekee osansa yliopistojen tuloksesta opetuksella ja tutkimuksella. Ammattiliitot eivät ole ryhtyneet toimiin, esimerkiksi tukilakkoihin, heikoimmassa asemassa olevien puolesta, vaan keskittyvät ajamaan vakituisessa tai päätoimisessa työsuhteessa olevien asemaa ja etuuksia. Tämä kahtiajako on myös yksi syy siihen, miksi pätkätyöläiset eivät enää koe ammattiliittoja asiansa ajajiksi vaan paremminkin päinvastoin.

Psykologisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että pitkäkestoisella taloudellisella epävarmuudella on vakavia psykologisia ja fyysisiä seurauksia: uniongelmia, kärsimättömyyttä, stressiä ja lisääntynyt riski itsetuhoisuuteen. Tutkimukset myös osoittavat, että tilapäisissä työsuhteissa olevat joutuvat työpaikkakiusatuiksi herkemmin kuin vakituisessa työsuhteessa olevat. Syy on ilmeinen. Jatkuvuuden puuttuessa työpaikan sisäiset paineet purkautuvat niihin, jotka ovat vakiintuneen työhierarkian ulkopuolella: jälleen kerran heikoimmassa asemassa oleviin.

Tuntiopettajien ja tutkijoiden työ on kuitenkin välttämätöntä yliopiston toimivuudelle. Jos nämä pätkätyöläiset lakkaisivat työskentelemästä, yliopistojen toiminta häiriintyisi tai jopa halvaantuisi. Tuntiopettajien, apurahatutkijoiden ja määräaikaisten aseman parantaminen vaikuttaisi suotuisasti myös yliopistoilta jatkuvasti tivattavaan tulokseen. Ja kun jokaisen tutkijan, opettajan ja muun henkilökunnan jäsenen tuloksellisuutta jatkuvasti mitataan, yliopistotyönantajan odottaisi sitoutuvan hyviin työntekijöihin. Siksi myös ammattiliittojen olisi ajettava heidän asiaansa pontevammin.

---