Kirja-arviot

---

Mikään ei ole nykymaailmassa vaikeampaa kuin yhdessä toimiminen. Niin työelämässä kuin politiikassakin sumeilematon väkivalta ja vallankäyttö sanelevat ehdot yhdessä toimimiselle ylevien eettisten ihanteiden sijasta. Niinpä ihmisten väliseen yhteistoimintaan eettistä näkökulmaa ja ymmärrystä tuova opus on enemmän kuin paikallaan.

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa paneutuu perusteellisesti yhdessä toimimisen etiikkaan. Suuria ja vaikeita kysymyksiä valotetaan runsailla esimerkeillä käytännön toiminnasta lapsen kasvatuksesta työelämään.

Kirjassa avataan erilaisten toimintamallien taustalla olevia moraaliteorioita kristillisestä kultaisesta säännöstä Kantin velvollisuusetiikkaan.

Vallalla on suuri merkitys yhteistoiminnassa ja erilaiset vaikuttamismekanismit alistamisesta resurssivaltaan ja kannustamalla hallitsemiseen käydään huolellisesti läpi. Tärkein ja haastavin kysymys yhdessä toimimisen etiikassa on yksilön ja yhteisön välinen suhde. Kirjan näkökulma ratkaisee ongelmaa ankkuroitumalla yksilömoraalisen ja poliittisen filosofian välimaastoon.

Toiminnan ymmärtäminen lähtee siitä, että toimijalla on jokin päämäärä, jota tämä pyrkii toteuttamaan. Yhdessä toimiminen eroaa yksilön toimimisesta lähinnä vain siinä, että kaikki toimijat tähtäävät samaan tavoitteeseen.

Suurin ongelma on yhdenmukaisuuden paine, joka vaientaa yksilöiden erimielisyyden ja kritiikin. Kirjassa vedotaankin kristilliseen kultaiseen sääntöön ja kantilaiseen kategoriseen imperatiiviin, jotka korostavat moraalisen toimijan autonomisuutta.

Tähän olisi voinut lisätä myös eksistentialismin, jonka mukaan ihmisen ydinolemus on vapaus — ilman vapautta ei ole vastuuta, ja pakotettu toiminta on mekaanista.

Nykyään ei toimijan autonomiaa voi liikaa korostaa, koska etenkin taloudessa — ja mikä elämänalue olisi talouden vaikutuksesta vapaa — yksilöt nähdään enemmän välineinä kuin päämäärinä sinänsä.

Työntekijöitä kyllä palkitaan ja innostetaan erilaisilla etuisuuksilla. Mutta tällöin myös yhteistoiminta nähdään välineellisesti — yhteistoiminnan tulisi olla päämäärä itsessään ja kokea itsessään palkitsevaksi. Välineelliseen toimintaan liittyy myös kontrolli, kun luottamuksen — mikä voi voi syntyä vain vapaaehtoisesti autonomisten toimijoiden välille — pitäisi olla toimijoita yhdistävä liima.

Kirja asettaa yksilön ja yksilön vapauden yhteistoiminnan kivijalaksi ja perustaksi, jota ilman yhteistoiminta ei kestä kauankaan eikä tuota kunnollista tulosta.

Mutta mikä takaa, että globaalissa maailmassa erilaisista kulttuureista tulevat yksilöt pystyvät ymmärtämään toisiaan? Hallamaa viittaa Jürgen Habermasin tunnettuun diskurssietiikkaan. Habermasin mukaan toisten ymmärtämisen pyrkimys on sisäänrakennettu inhimilliseen kieleen, ja kieli on luonteeltaan yleinen, universaali ja täten kaikkien ymmärrettävissä.

Näin jokin toimintapa tulee hyväksyä vain, jos jokainen, jota se koskee, hyväksyy sen järkevän ja tasapuolisen keskustelun jälkeen.

Tämä on Hallamaan mukaan erityisen ajankohtaista nyt kun globaali todellisuus on pirstoutunut toisilleen vihamielisiin heimoihin ja leireihin, jotka järkevän argumentaation sijasta ajavat asiaansa väkivaltaisella kielenkäytöllä ja toiminnalla.

Hallamaa ei kuitenkaan huomaa ongelmaa, josta Habermasiakin on arvosteltu. Pirstoutuneessa postmodernissa globaalissa maailmassa myös kielet ja kielelliset tulkinnat ovat sotajalalla keskenään. Universaali ja kulttuurien erilaisuuden vaikutuksesta puhdas kieli on mahdollinen ainoastaan muodollisen matemaattisen logiikan abstraktissa avaruudessa.

Pekka Wahlstedt

---

---

Tiede ja teksti -kirja on suunnattu erityisesti opinnäytetyön tekijöille, joille kerrotaan keinoista, joiden avulla he voivat työskennellä tehokkaasti ja voivat oppia kirjoittamaan tasokasta tieteellistä tekstiä. Kirjan tekijät Sonja Kniivilä, Sari Lindblom-Ylänne ja Anne Mäntynen asettavat kirjansa tavoitteeksi lukijan opastamisen tutkivan työn ja kirjoitusprosessin saumattomaan niveltämiseen toisiinsa.

Yritän noudattaa Tiede ja teksti -kirjaan sisältyviä neuvoja ja jäsennellä arvioni loogisesti. Yritän myös välttää pysähtyneitä ja abstrakteja ilmaisuja, joista tekijät varoittavat ja käyttää aktiivista tekemistä ilmaisevia verbejä.

Kirjan tekijät Sonja Kniivilä, Sari Lindblom-Ylänne ja Anne Mäntynen tähdentävät, että kirjoittaminen on tiedeyhteisöissä välttämätöntä ja jokapäiväistä. Se on tapa jäsentää ajatuksia ja synnyttää uusia ideoita, ja silti monille meiltä yliopistoissa työskentelevistäkin kirjoittaminen on monimutkaista, jopa vaikeaa. Tekijät eivät vähättele kirjoittajien tuskaa, mutta konkretian avulla he valavat uskoa kirjoittajiin: sanat voi saadaan järjestykseen ja tekstin etenemään lineaarisesti.

Vaikeuksia kirjoittamisessa voi yrittää selättää pohtimalla ensin, minkälaiselle yleisölle on tekstiään laatimassa, kirjan tekijät kertovat. Kirjoittajan kannattaa myös miettiä, minkälaisia tekstuaalisia ja kielellisiä keinoja käyttäen lukija pystyy seuraamaan tutkimuksen tai muun raportin kulkua. Tärkeintä on omaksua käsitys kirjoittamisesta prosessina, jossa ajattelu, lukeminen ja kirjoittaminen niveltyvät toisiinsa, tekijät tähdentävät.

Tieteellistä kirjoittamista kannattaa lähestyä ongelmanratkaisuna ja jatkuvien valintojen tekemisenä. Tämä on kolmannen luvun ydinviesti. Kirjoittajat antavat myös hyödyllisiä neuvoja palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen. Palautteen antamisen neuvot tarttuvat niin olennaisiin asioihin, että ne voisivat olla jokaisen opettajan huoneentauluna.

Tutkimusraportin perusrakenne käydään läpi neljännessä luvussa. Otsikon ja sisällysluettelon laadintaan annetaan konkreettisia ohjeita ja raporttiin sisältyvien lukujen rakentamisen periaatteet käydään läpi. Lähteiden merkitsemisestä lähdeluetteloon on runsaasti esimerkkejä. Jos näitä neuvoja noudattaa tarkoin, ei voi mennä pahasti pieleen.

Kolme viimeistä lukua käsittelevät tieteellisen argumentoinnin perusperiaatteita ja tekstin rakentamista. Jälleen kerrotaan konkreettisia esimerkkejä kielellisistä keinoista, joilla argumentaation epämääräisyyttä tai tarpeetonta jäykkyyttä vältetään ja minkälaisia ilmaisuja voi käyttää osoittamaan päättelyä, perustelua tai tiedon varmuusastetta. Lopuksi lukijaa kehotetaan tarkastelemaan omaa tekstiään niin viitteiden merkitsemisen, kopioinnin välttämisen, argumentoinnin järkevän etenemisen kannalta.

Lukijalle kerrotaan, miten rakennetaan tyypillisiä loogisia järjestyksiä tekstiin ja kehotetaan miettimään, eteneekö ongelmanratkaisujäsennyksen, induktiivisen jäsennyksen, aihepohjaisen osa-alueiden jäsennyksen vai jonkin muun jäsennyksen avulla. Viimeisen luvun kielenhiontaohjeet täydentävät mainiosti edellisten lukujen ajatuskulkuja.

Tiede ja teksti on hyvin jäsennelty ja noudattaa siinä annettuja neuvoja esimerkiksi ydinajatusten tekstiin sijoittelun osalta. Kirja sisältää runsaasti konkreettisia esimerkkejä suositeltavasta kielenkäytöstä.

Erilaisista ohjeista esimerkiksi yliopistomaailmassa niin kovin tärkeä viitteiden merkitsemisen logiikka avautuu hyvin, enkä pidä ongelmana eri alojen käytäntöjen erilaisuutta. Tärkeintähän on sisäistää toisten kirjoittajien tekijänoikeudet joka käänteessä. Kun viittaamisen perusperiaatteet on omaksuttu, kirja ohjeita sopivasti soveltamalla pystyy saattamaan oma tekstinsä vastaamaan asianomaisen tieteenalan viittauskäytäntöjä.

Konkreettiset esimerkit ja huoneentaulumaiset luettelot ovat hyödyllisiä, koska ne tarjoavat jotain mihin tarttua oman tekstin hiomisessa. Tekijät eivät kuitenkaan kuvittele, että käytännön vinkeillä kirjoittamisen ongelmat ratkeavat vaan tunnustavat luovan ajattelun, tutkimustyön ja kirjoittamisen haasteellisuuden.

Kirja on kompakti ja hyvä niin. Jos yhden aiheen voisi vielä lisätä, se olisi prokrastinaation haaste kirjoittamiselle. Siis ne kaikki muka välttämättömät toimet, joita saatamme harjoittaa kirjoittamista vältelläksemme. Itse en ole sentään vaihtanut multaa kaikkien huonekasvien ruukkuihin kirjoittamisen sijasta, kuten jotkut ovat kertoneet, mutta sosiaalisen median ja sähköpostin pariin luisuminen kirjoittamisen sijasta on tuttua. Sosiaalisen median hiljentäminen kirjoitusrupeamien ajaksi on useimmiten välttämätöntä, mutta miten tätä periaatetta ylläpidetään houkutusten keskellä, siihen voisi antaa useita neuvoja ja esimerkkejä.

Kirjoittamisen esteitä kyllä käsitellään ja tarjotaan oman kirjoittajatyypin hahmottamista. Olenko siis täydellisyyteen pyrkivä vai vetkutteleva kirjoittaja vai kenties sittenkin kriittinen kirjoittaja? Kirjoittajat tarjoavat neuvoja hahmottelemilleen yhdeksälle eri kirjoittajatyypille.

Uusimman tutkinnonuudistuksen yhteydessä ainakin Helsingin yliopistossa lisättiin akateemisen kirjoittamisen ja tekstitaitojen koulutusta. Akateemisen kirjoittamisen kurssien opettajillakin on hyvä olla käytettävissään hyvin jäsennetty kirjoitusopas. Uskoisin, että Tiede ja teksti –kirja sopisi tällaisten kurssien oppimateriaaliksi. Ammattikorkeakoulujen lopputöiden kirjoittajille ja opettajille kirja on yhtä lailla hyödyllinen.

Nähdäkseni kirjasta voi olla hyötyä missä tahansa opintojen vaiheessa. Jumittamista kirjoittamisessa voi tapahtua kenelle hyvänsä. Monille väitöskirjan tekijöille ilmiö on kiusallisen tuttu, ja tapahtuupa sitä kokeneillekin tieteenharjoittajille. Tällaiseen kirjoitusoppaan konkreettisiin neuvoihin palaamalla voi mahdollisesti kampittaa jumeja ja ennalta ehkäistä syherökirjoittamista, kuten maantieteen professori ja tietokirjailija Markku Löytönen nimittää ilman kunnon jäsentelyä tapahtuvaa tekstin sekavaa tuottamista aiheen liepeiltä.

Maaria Linko
Sosiologisen kulttuurintutkimuksen dosentti (JY), yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa.

---