Pääkirjoitus

Pätkilläkö maailma pelastetaan?

Tutkimuksen ja siihen perustuvan korkeimman opetuksen kivijalkana toimivat pätkityt työurat, seininä rahoituksen hakeminen ja kattona epävarmuus tulevaisuudesta. Yhteiskuntamme parempaa tulevaisuutta rakennetaan osaamistason nostamisen ja uusien innovaatioiden varaan, pätkä kerrallaan.

Opetus- ja tutkimushenkilöstöstä liki 70 prosenttia työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa, ja tälle on kovin vaikea löytää erityisen pätevää perustetta. Joskus kuulee mainittavan, että uusiutumisen ja liikkuvuuden vuoksi määräaikaisuudet ovat hyvä asia, mutta eikö pitkäjänteisyydellä ja keskittymiselläkin voisi saavuttaa jotakin? Yhteisömme on kaikilla mittareilla yltiöuusiutuva; tuovathan opiskelijatkin mukanaan vuosittain raikasta ajattelua, uusia kysymyksiä ja tuoreita vastauksia.

Toisinaan törmään ajatukseen, että kilvoittelu pätkistä pitää tuloksekkaana, varpaillaan ollessaan ihminen on parhaimmillaan – vai olisiko sittenkin niin, että ilman jatkuvaa huolta ajan voisi käyttää siihen varsinaiseen asiaan, tieteen tekemiseen ja kouluttamiseen?

Vakinaisten työsuhteiden ja jatkuvuuden uhkana esitetään myös näkemyksiä, että pitkäjänteisyyteen sisältyy huomattava taloudellinen riski. Ehkä on kuitenkin niin, että jos huippututkijalle on löytynyt pesti jo 15 vuoden ajan, vakinaistaminen ei johda konkurssiin. Yliopistot ovat osa normaalia työelämää, joten työelämän pelisääntöjen noudattamisen ei pitäisi olla kovin turmiollinen ajatus.

Tieteentekijöiden jäsenkyselyn perusteella on selvää, että työsuhteen määräaikaisuus ja sen liitännäiset ovat merkittävimmät haitallisen työstressin aiheuttajat. Peräti 61 prosenttia vastaajista piti pätkätöitä pahimpana työstressin lähteenä, mutta huomattavaa on, että rahoituksen hakeminen ja palvelussuhteen jatkumisen epävarmuus tulivat heti perässä.

Erityisen hankalasti ratkaistava yhtälö on rahoituksen hakeminen. Ulkopuolinen rahoitus on määräaikaista, joten sillä palkataan usein määräaikaisia tieteentekijöitä, toivottavasti edes koko hankkeen keston ajaksi.

Samalla tämä pätkien maailma kuormittaa myös pysyvissä työsuhteissa toimivia, kun merkittävä osa työajasta menee uusien keksintöjen, ideoiden, innovaatioiden ja koulutuksen kehittämisen sijaan hakemusten laatimiseen. Lopputuloksena on, etteivät tutkijakoulutetut ehdi tutkia, koska heidän pitää hakea rahoitusta itselle tai kollegoilleen ja keskittymistä häiritsee lisäksi paine tulevaisuudesta ilman seuraavaa pätkää.

Samaan aikaan yliopistolaisten tulotaso on alhaisempi kuin niiden, joita yliopisto-opettajat kouluttavat parempaa maailmaa rakentamaan. Talkoohenki ei sittenkään taida olla kuollut.

Tieteentekijät on taistellut määräaikaisuuksia vastaan jo vuosien ajan keskustelemalla yliopistojen johdon ja poliittisten päättäjien kanssa. Olemme myös pitäneet asiaa esillä mediassa.

Olemme pystyneet auttamaan monia tieteentekijöitä vaikeissa tilanteissa, mutta nyt on aika tehdä suuri muutos. Tieteentekijöiden määräaikaisuuskampanjassa on kyse siitä, että jos työlle on tulevaisuudessakin tarvetta, sille tarvitaan myös tekijä. Haluamme rohkaista yliopistolaisia keskustelemaan tulevaisuudestaan – ei ole outoa tai epähienoa kysyä, mihin oma ura on menossa tai miten sitä voisi suunnitella ja suunnata yhteisten päämäärien saavuttamiseksi.

Tavoitteenamme on tutkijoiden ja opettajien tukemisen lisäksi auttaa esihenkilöitä vaativassa työssään, tarjota neuvoja ja apua pelisäännöistä ja olla mukana tekemässä yliopistoista niitä paljon puhuttuja Suomen parhaita työpaikkoja.

Kiertäessäni yliopistoja havaitsin ilokseni, että työhyvinvointi, työssäjaksaminen ja hyvä johtaminen olivat keskeisiä teemoja useilla paikkakunnilla. Kun määräaikainen työsuhde on lopultakin se suurin yksittäinen työstressin aiheuttaja, olen luottavainen, että tätä ongelmaa halutaan nyt lähteä purkamaan – yhdessä.

---