Tutkijatohtori Paulina Moreno Layseca tarkastelee viljeltyjä soluja Turun biotiedekeskuksessa.

”Meitä ei pitäisi ampua tällä tavalla polveen”

Professori Jukka Westermarckin tutkimusryhmä tarvitsee paljon kalliita materiaaleja. Niistä ei kuitenkaan makseta yleiskustannuksia, minkä takia syöpätutkijat joutuvat käyttämään muita kuin parhaita saatavilla olevia raaka-aineita.

Syöpäbiologian professorin Jukka Westermarckin tutkimusryhmä tutkii Turun yliopistossa nykyhoidoille vastustuskykyisiä rintasyöpiä. Jotta tutkijat pystyisivät tekemään työtään, he tarvitsevat monenlaisia raaka-aineita.

— Jos haluaa julkaista parhailla foorumeilla, eläinkokeet on tehtävä usealla eläinmallilla, on ostettava genomilaajuisia tekniikoita ja on ostettava yksisolutekniikoita, Westermarck sanoo.

Ne ovat kuitenkin kalliita. Yhdelle hiirikokeelle voi lääkkeineen tulla hintaa 5 000 euroa, ja yksi hanke saattaa vaatia useita hiirikokeita.

Westermarck on laskenut vuoden 2019 kirjanpidostaan, että hänen kymmenhenkisen ryhmänsä jokaisella tutkijalla pitäisi olla materiaalikuluihin 33 000 euron vuosibudjetti. Nykyisellä kokonaiskustannusmallin mukaisella rahoituksella yhden tutkijan tutkimusmateriaaleihin voi käyttää vain 10 000euroa vuodessa. Sillä ei saa niitä materiaaleja, joilla tutkimus onnistuisi luotettavimmin ja nopeimmin – ja usein kokonaisbudjetin kannalta myös edullisimmin.

— Toki voi aina räpeltää halvemmilla ja hitaammilla tavoilla, mutta jos halutaan, että pystymme kilpailemaan kansainvälisesti, meitä ei pitäisi ampua tällä tavalla polveen.

Westermarckin kritiikin kärki kohdistuu kokonaiskustannusmallin yleiskustannusten laskentaan, joka ei ota huomioon materiaali- ja käyttökustannuksia, kuten hänen ryhmänsä käyttämiä vasta-aineita ja geenianalyyseja. Tärkein kotimainen tutkimusrahoittaja Suomen Akatemia on sidottu paitsi kokonaiskustannusmalliin myös valtionavustuslakiin, joka edellyttää lähes kaikilta julkisen rahan tutkimushankkeilta omarahoitusosuutta, joka nykyään on Akatemialla 30 prosenttia. Omarahoitusosuuden on tarkoitus sitouttaa myös yliopistot ja tutkimuslaitokset hankkeeseen.

Tämä tarkoittaa sitä, että yliopistoilla ei ole varaa ottaa vastaan kaikkea saatavilla olevaa ulkopuolista rahaa, koska omarahoitusosuus on aina oltava. Yleensä omarahoitusosuuden myöntämisestä ja sitä kautta rahoitushakemuksen hyväksymisestä päättää dekaani.

Jos hankkeessa on 100 000 euroa palkkakuluja eikä suoria materiaali-, laite- tai matkakuluja, yliopisto saa koko osuudelta yleiskustannuksia, joilla osaltaan kattaa omarahoitusosuutta. Jos taas hankkeessa on pelkästään suoria kustannuksia, yliopisto ei saa yleiskustannusosuutta lainkaan, vaan joutuu kattamaan omarahoitusosuuden niin sanotusti käteisellä.

Tästä syystä yliopistot joko suoraan tai epäsuoraan ohjaavat tutkijoita tekemään rahoitushakemuksia, joissa on mahdollisimman paljon yleiskustannuksiin laskettavia kuluja ja mahdollisimman vähän suoria kuluja.

Westermarck ei silti syytä tilanteesta omaa yliopistoaan tai laitostaan, joiden tuesta hankebudjettien tasapainottamisessa hän kertoo olevansa kiitollinen.

— Kokonaiskustannusmallin perusidea on ihan kauniskin, mutta toteutus on tehty mahdottomaksi sillä, että on viety yliopistoilta pohja pois, että ne voisivat tuoda oman osuutensa tutkimushankkeen pottiin, Westermarck sanoo.

— Opetus- ja kulttuuriministeriössä on selkeästi illuusio, että yliopistoilla olisi liikkuvia voimavaroja, mitä kiinnittää projekteihin. Mutta kun ei ole.

Westermarckin mielestä tilanne olisi korjattavissa sillä, että kaikista kuluista maksettaisiin samalla tavalla yleiskustannuksia. Näin kokeellinen tutkimus pääsisi eroon turhasta haitasta. Tämä ei kuitenkaan nykymallin mukaan ole mahdollista, kerrotaan sekä OKM:stä että Suomen Akatemiasta.

— Jos materiaalikustannukset ovat yksittäisten tutkimussuunnitelmien sanelemia eikä tarvetta kyseisille materiaaleille ole laajemmin tutkimusalalla, on vaikea kuvitella, että ne voisivat olla muuta kuin suoria kuluja projektille, talousjohtaja Satu-Anniina Pakarinen Suomen Akatemiasta sanoo.

Tiedekunnat voisivat Pakarisen mukaan tukea tällaisia käyttökuluiltaan kalliita projekteja strategisella rahoituksella yliopistojen perusrahoituksesta. Tässä on kuitenkin sama ongelma kuin omarahoitusosuuden kanssa: kumpaankin tarvitaan rahaa.

Turun yliopiston tutkimuksesta vastaava vararehtori Kalle-Antti Suominen sanoo, että perusrahoituksesta maksetaan erilaisia laite-, aineisto- ja materiaalikustannuksia mahdollisuuksien mukaan. Hänkään ei näe, että yleiskustannuksia pitäisi ulottaa materiaalikustannuksiin, mutta myöntää, että omarahoitusosuus on yliopistoille ongelma.

— Olisi syytä tarkastella koko nykyisen kokonaiskustannusmallin mielekkyyttä ja toimivuutta. Nykyinen malli ei ehkä myöskään huomioi riittävästi tieteenalojen eroja, Suominen sanoo.

Professori Westermarckin tutkimusryhmä saa rahoitusta myös Suomen ulkopuolelta, ja niiden tai muiden kotimaisten rahoittajien kuin Suomen Akatemian kanssa vastaavaa ongelmaa ei ole. Westermarckin mukaan tilanne voi olla jopa päinvastainen. Jos ei hakemuksessa budjetoi riittävästi rahaa materiaalikustannuksille, ei kannata odottaa saavansa rahaa myöskään palkkoihin. Sellainen hakemus ei ole uskottava.

— Eli ongelma on aivan OKM:n omaa keksintöä, ja jos he ovat sen keksineet niin kyllä varmasti pystyvät sen purkamaankin. Jos heille ei kelpaa tämä kustannusneutraali keino parantaa merkittävästi tieteen tekemisen edellytyksiä Suomessa, ei kannata ihmetellä, miksi täältä karkaavat tutkijat tekemään tiedettä maihin, joissa sen lisäksi että rahaa on jaossa runsaasti, rahoituksen ehdot eivät turhaan vaikeuta työn tekemistä.

---