Liian hankalaa

Yleiskustannukset syövät myönnettyä tutkimusrahaa ja tutkijoiden motivaatiota. Asiaa hämärtää entisestään monimutkainen ja läpinäkymätön byrokratia. Kokonaiskustannusmallilla on kuitenkin myös ymmärtäjänsä.

Tutkijaryhmä saa Suomen Akatemialta 500 000 euroa rahoitusta. Ryhmälle itselleen siitä jää kuitenkin vain puolet: yliopisto ottaa toisen puoliskon tutkimuksesta aiheutuviin yleiskustannuksiin. Yleiskustannuksia kertyy esimerkiksi siitä, kun tiedekunnan taloussihteeri laskee ryhmän palkkoja, kirjasto ostaa käyttöoikeuksia tieteellisiin julkaisuihin, it-tuki asentaa ohjelmistoja tai kun siivooja lisää saippuaa ja vessapaperia tutkijoiden käyttämiin vessoihin.

Välttämättömiä kustannuksia kaikki, mutta tosiaanko tällaiseen menee 250 000 euroa, pohtivat tutkijat kaikkialla Suomessa. Esimerkkitapauksessamme yleiskustannusprosentti on 100, eli tutkimusryhmälle itselleen jää 250 000 euroa. Tieteenalakohtainen vaihtelu on kuitenkin suurta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa keskustakampuksen humanisteilla ja valtiotieteilijöillä prosentti on tänä vuonna 65, kokeellista tutkimusta tekevissä Meilahdessa ja Viikissä 109.

Pohdinta on jatkunut jo pitkään. Suomen suurin tutkimuksen ulkopuolinen rahoittaja Suomen Akatemia otti vuonna 2009 käyttöön kokonaiskustannusmallin, johon myös tutkimuksen yleiskustannukset kuuluvat. Mallia on kritisoitu äänekkäästi siitä lähtien.

Suomen Akatemian työryhmä selvitti kokonaiskustannusmallin vaikutuksia vuonna 2015 ja totesi loppuraportissaan: ”Tutkijoiden palautteen perusteella käytännöt ovat vaikeasti ymmärrettäviä, tulkinnat muuttuvat ja esimerkiksi käytettävissä olevan rahoituksen määrä ei ole helposti selvitettävissä.”

Näin on edelleen, kokee muun muassa fysiikan professori Tapio-Ala-Nissilä. Hän työskentelee Aalto- yliopistossa ja Loughborough’n yliopistossa Isossa- Britanniassa. Aiemmin hänellä oli koko ison tutkimusryhmän budjetti päässään, nyt sen laskeminen itse on ollut mahdotonta.

— Monet turhautuneet tutkijat kutsuvat mallia kokonaiskusetusmalliksi. On vaikea kuvitella epäonnistuneempaa tapaa rahoittaa tutkimusta kuin miten se on tehty kokonaiskustannusmallissa.

Ennen kokonaiskustannusmallia Suomen Akatemia ja useimmat muutkin kotimaiset tutkimusrahoittajat käyttivät lisäkustannusmallia. Siinä rahoittaja maksaa tutkimushankkeen palkkakustannusten ja muiden suorien kulujen lisäksi vain tietyn kiinteän prosenttiosuuden välillisiä kustannuksia varten. Loput välillisistä kustannuksista jäivät tutkimusorganisaation katettavaksi.

Lisäkustannusmallin soveltaminen entiseen tapaan kävi mahdottomaksi, kun yliopistot irtautuivat valtiontaloudesta vuoden 2010 yliopistouudistuksessa.

— Sitä ennen yliopistot olivat momentteja valtion talousarviossa, mutta uudistuksen jälkeen Suomen Akatemian rahoja ei voinut enää siirtää yliopistoille noin vain, vaan tutkimusrahoitus meni valtionavustuslain piiriin, opetus- ja kulttuuriministeriön tiedeasiainneuvos Soili Vasikainen kertoo.

Yliopistojen taloudenpidolle oli tietenkin määräyksensä aiemminkin. Niitä noudatettiin huonosti, arvioi Valtiontalouden tarkastusvirasto kertomuksessaan eduskunnalle vuonna 2007. Vain yksi yliopisto oli viraston mukaan esittänyt riittävät tiedot taloudestaan. Suurin yksittäinen puute oli työajan perusteella laskettavien kustannusten kohdentaminen.

Yliopistouudistuksen myötä yliopistojen talous pantiin tiukempaan kontrolliin, vaikka yliopistot virallisesti saivatkin autonomian. Reunaehtoja tulee niin perustuslaista, yliopistolaista, kirjanpitolaista kuin valtionavustuslaistakin. Niiden tulkinta ei ole aivan yksiselitteistä, mutta selvää on, että nyky-yliopistojen taloudenpidon on oltava tehokasta ja läpinäkyvää. Tulevathan rahat verovaroista.

Tästä kaikesta on seurannut se, että tutkimushankkeiden todelliset kustannukset on haluttu tuoda esiin tavalla, johon vanha lisäkustannusmalli ei taipunut. Kokonaiskustannusmallin mukaisten yleiskustannusten on tarkoitus tuoda esiin ne välillisetkin kustannukset, jotka lisäkustannusmallissa jäivät piiloon.

Yliopistojen johdossa ja taloushallinnossa kokonaiskustannusmallia pidetään yleisesti hyvänä.

— Kokonaiskustannusmalli tuo tutkimuksen todelliset kustannukset näkyviksi, ja yleiskustannustuotolla pystytään ylläpitämään tutkimuksen infrastruktuuria, sanoo varadekaani, professori Maija Tenkanen Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisestä tiedekunnasta.

Ongelma ei ole niinkään itse kokonaiskustannusmallissa, vaikka sitä tutkijat eniten manaavat, pohtii Turun yliopiston entinen rehtori Kalervo Väänänen. Hän oli itsekin kokonaiskustannusmallia vastaan, kun valtiovarainministeriö alkoi ajaa mallia tutkimusrahoitukseen. Hän oli tuolloin professori ja Suomen Akatemian hallituksessa.

— Uskon, että olisimme selvinneet ilman kokonaiskustannusmalliakin, vaikka varmaan olisi silti pitänyt miettiä toisenlaisia taloudenohjauskeinoja, Väänänen sanoo.

Väänänen ei ole haikaillut kokonaiskustannusmallista luopumisesta enää vuosiin. Liikaa hämminkiä, mihin tahansa suuntaan systeemiä veivattaisiinkin, hän ajattelee. Kokonaiskustannusmallissa on ongelmansa, mutta vuosien mittaan Väänänen on alkanut ymmärtää sitä paremmin.

— Enää ei tule kysymykseen, että julkista rahaa annetaan könttänä ja sanotaan, että tehkää ihan mitä parhaaksi katsotte sen kanssa. Nyt kannattaisi vain yrittää hioa nykyistä mallia mahdollisimman helppokäyttöiseksi.

Tämä on kuitenkin osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Yleiskustannukset eivät ole ainoa asia, mikä tutkijoita kokonaiskustannusmallissa hiertää, mutta se on suurin ongelma. Erityisesti tutkijoita närästää järjestelmän läpinäkymättömyys. Tutkimuksesta aiheutuvien välillisten kulujen kattaminen ymmärretään, mutta jotta järjestelmään voisi luottaa, sen pitäisi olla nykyistä avoimempi.

Yleiskustannusprosentit lasketaan OKM:n määräyksen mukaisesti edellisvuoden tilintarkastetun tilinpäätöksen perusteella, ja myös prosenttien laskenta tarkastetaan. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten yleiskustannusprosentit vaihtelevat sen takia keskenään ja vuosittain, ja niin niiden mallin mukaan kuuluukin.

Yleiskustannusten keräämisestä ja jakamisesta yliopistot kuitenkin päättävät oman mielensä mukaan. Käytännöt ovat kirjavia, totesi kokonaiskustannusmallin nykytilaa ja kehittämistarpeita käsitellyt Suomen Akatemian työryhmä syyskuun lopussa julkaistussa raportissaan. Työryhmässä oli jäseniä Akatemiasta ja OKM:stä. Raporttia varten työryhmä lähetti yliopistojen ja valtion tutkimuslaitosten talousjohdolle kyselyn. Saadut vastaukset kertovat, että yleiskustannuksia käsitellään vaihtelevilla tavoilla jopa yksittäisen yliopiston sisällä.

Yliopisto voi esimerkiksi ottaa joko koko yleiskustannusosuuden tai osan siitä. Se saattaa jakaa osuuden joko tiedekunnille, laitoksille tai suoraan tukipalveluille, joista kustannukset ovat muodostuneet. Yleiskustannukset voi myös ottaa joko pelkästään rahoittajan osuudesta tai hankkeen koko rahoituksesta. Acatiimi kirjoitti aiheesta numerossa 4/2020.

— On ajateltu, että yleiskustannusten kohdentaminen kuuluu yliopistojen autonomian piiriin. Ehkä kuitenkin voisi miettiä, mikä olisi selkeä käytäntö suositukseksi. Nyt käytännöissä on niin paljon hajontaa, OKM:n Soili Vasikainen pohtii.

Professori Tapio Ala-Nissilä sanoo yleiskustannusten valuvan hallintoon tavalla, joka tuntuu läpinäkymättömältä ja mielivaltaiselta. Eniten hiertää se, miten yliopistot tai tiedekunnat – miten asia missäkin yliopistossa hoidetaan – palauttavat yleiskustannuksia tutkijoille. Ala-Nissilä kertoo, että hänen laitoksellaan palautuksilla kustannetaan nykyisin vuosittain yhden väitöskirjatutkijan palkka professorille harkinnan mukaan.

— Mutta minulle on täysin läpinäkymätöntä, miten rahat täsmälleen kiertävät.

Samoin ajattelee professorikollega Markku Kulmala Helsingin yliopistosta. Kulmala kertoo, että Helsingin yliopistossa tiedekuntien johtajat palauttavat rahoituksen hankkineelle tutkimusryhmälle yleiskustannuksista 0–70 prosenttia kunkin hankevuoden jälkeen.

— Yleiskustannukset ovat osa yliopiston ja tiedekuntien tulovirtaa, joten palautukset tulevat epäsuorasti. Siksi on vaikea sanoa tarkkaa lukua. Palautukset ovat vähentyneet vuoden 2015 isojen leikkausten jälkeen, Kulmala toteaa.

Helsingin yliopiston talouspäällikön Marika Häggmanin mukaan niin kutsutuissa palautuksissa ei kuitenkaan ole kyse yleiskustannuksiin kerätystä rahasta.

— On aika yleinen harhaluulo, että palautukset ovat yleiskustannusrahaa, jota on kerätty liikaa.

Yleiskustannuksia kerätään Häggmanin mukaan todellisten kustannusten mukaan, eikä mitään palautettavaa jää. Sen sijaan monet Helsingin yliopiston yksiköt jakavat tutkimusryhmilleen tukena ja kannustimena perusrahaa, jonka perusteena voi olla esimerkiksi julkaisujen, tutkintojen tai kerätyn ulkopuolisen rahoituksen määrä. Ulkopuolinen rahoitus korreloi usein vahvasti maksettujen yleiskustannusten kanssa.

— Tällöin kyse on siitä, että dekaani jakaa perusrahan käyttöoikeutta. Rahaa ei tulouteta ryhmälle, vaan sillä on isompi käyttöbudjetti seuraavana vuonna, Häggman sanoo.

Nämä palautuskäytännöt ovat pitkälti dekaanien varassa, ja ne vaihtelevat sekä yliopistojen välillä että sisällä. Vaikka virallisesti ei ole kyse yleiskustannusten palauttamisesta, yhteys yleiskustannuksiin on niin vahva, että moni tutkija pitää käytäntöä rahanpesuna: yliopisto ottaa tutkijoiden keräämää rahaa kirstuunsa, jossa se menettää värinsä ja josta sitä sitten mielivaltaiselta tuntuvin perustein jaetaan tutkijoille, kuin armopaloina.

Monet tutkijat eivät silti koe kokonaiskustannusmallin ongelmien johtuvan pelkästään yliopistojen tavasta soveltaa sitä. Esimerkiksi Tapio Ala-Nissilä katsoo kokonaiskustannusmallin leikanneen tutkimusrahoitusta jopa 30–40 prosenttia, koska Akatemian budjettia ei lisätty vastaavasti. Aiemmin Akatemian maksama tutkimusrahoitus meni pääosin tutkimukseen, nyt siitä lohkaistaan Ala-Nissilän mukaan monessa tapauksessa jopa puolet tai enemmän yliopistojen hallinnon pyörittämiseen. Hänen mielestään esimerkiksi EU:n Horisontti- rahoituksessa käytetty kiinteä 25 prosentin yleiskustannusosuus olisi useimmilla aloilla riittävä kattamaan tutkimuksen kustannukset.

— Millä perusteella esimerkiksi Suomen Akatemian pitää rahoittaa yliopiston perustoimintoja? Heidäthän on pakotettu siihen. Sähkön ja veden, asiallisten työtilojen ja vehkeiden pitäisi kuulua tutkijan perusetuihin. Sitä varten meillä on yliopiston perusbudjetti, Ala-Nissilä sanoo.

Ala-Nissilää turhauttavat kokonaiskustannusmallin puolustuspuheet, joita hän pitää sumutuksena. Yliopistojen johdossa ja taloushallinnossa puolestaan turhauttaa Ala-Nissilän edustama näkökanta, jossa talousihmisten mielestä ohitetaan koko kokonaiskustannusmallin perusidea: kaikki tutkimuksen aiheuttamat kustannukset on eriteltävä ja katettava, myös sähkö, vesi, työtilat ja -vehkeet.

Kaikkialla kokonaiskustannusmalliin ei silti olla tyytymättömiä. Tutkimuslaitoksissa malliin suhtaudutaan myönteisemmin kuin yliopistoissa.

Tutkimusprofessori Markus Olin on työskennellyt VTT:ssä vuodesta 1987 ja toteuttanut kaikki tutkimusprojektinsa kokonaiskustannusmallissa. Malli on hänellä selkäytimessä.

— Minun mielestäni tämä on ihan luonnollinen asia. Ainahan tutkijat toivoisivat, että kerroin olisi pienempi, että saisi vähemmällä rahalla enemmän tutkimusta, mutta kulujen karsiminen on osoittautunut vaikeaksi, Olin sanoo.

VTT muuttui osakeyhtiöksi vuonna 2015, mutta se oli nettobudjetoitu virasto jo tätä ennen, Olin kertoo. Tämä tarkoittaa sitä, että virastomuotoisenakin VTT:n piti kattaa kaikki kulunsa omilla tuloillaan.

Tämä on Olinin mukaan auttanut ymmärtämään, miksi hankkeilta kerätään yleiskustannuksia. Olinin ydinjätteiden loppusijoitusta tutkivalle tutkimusryhmälle kokonaiskustannusmalli on ollut edullisempi kuin vanha lisäkustannusmalli tai EU:n käyttämä Horisontti-malli. — Vaatii aikamoista Excel-taiturointia sovittaa EU:n ja VTT:n rahoitusmallit yhteen, emmekä silti saa EU-rahalla katettua kuin ehkä 70 prosenttia tutkimuksen kustannuksista.

Myös rahoittajan kannalta kokonaiskustannusmalli on selkeä, sanoo Suomen Akatemian talousjohtaja Satu-Anniina Pakarinen. Rahoittajat antavat rahoituksen aina yliopistolle, ei tutkimusryhmälle, joka rahoituksen on hankkinut. Suomen Akatemiakaan ei siis määrittele, miten ja mihin myönnetty tutkimusraha käytetään hankkeen sisällä. Tästä huolimatta Akatemia on usein keskustelun ytimessä, kun kokonaiskustannusmallista kiistellään: vastaahan sen vuosittainen 300 miljoonan euron osuus liki puolta Suomen yliopistojen täydentävästä rahoituksesta.

Toinen suuri rahoittaja, Business Finland (entinen Tekes), on käyttänyt kokonaiskustannusmallia vielä kauemmin.

Kotimaiset säätiöt noudattavat kukin omia käytäntöjään. Esimerkiksi Koneen Säätiö lisää jakamaansa rahoitukseen 15 prosenttia yleiskustannuksia. Niitä saa kaikista eritellyistä tutkimusinfrastruktuurin kuluista.

Kokonaiskustannusmallin käyttöönottoon vaikutti aikanaan myös se, että samaan suuntaan oltiin menossa muuallakin Euroopassa. Yli 800:aa eurooppalaista yliopistoa edustava European University Association suositteli tuolloin kokonaiskustannusmalliin siirtymistä koko Euroopassa.

EU otti vuosille 2014–2020 ajoittuvassa Horisontti 2020 -puiteohjelmassaan kuitenkin käyttöön lisä- ja kokonaiskustannusmallin hybridin, jossa välillisistä kustannuksista maksetaan kiinteä 25 prosentin korvaus. Tavoitteena oli yksinkertaistaa hallintoa.

—Tietysti sekään ei ole ihan niin yksinkertainen kuin haluaisi ajatella. Senkin taustalla on paljon erilaisia laskentamalleja, Satu-Anniina Pakarinen sanoo.

EU:n päätös luopua kokonaiskustannusmallista Horisontti-ohjelmassa sai yliopistokentän odottamaan, että myös Akatemia ja Tekes luopuvat kokonaiskustannusmallista, Helsingin yliopiston Marika Häggman kertoo.

— Mutta eivät luopuneet. Aina välillä asia pulpahtaa yhä esiin, mutta en aisti, että muutosta olisi tiedossa.

Jos kokonaismallista lähdettäisiin luopumaan, aloitteen pitäisi Häggmanin mukaan todennäköisesti tulla valtiovarainministeriöstä.

Akatemiaprofessori Anu Wartiovaara Helsingin yliopistosta ottaisi kernaasti vanhan lisäkustannusmallin takaisin Suomeen. Se mahdollistaisi hänen mukaansa nykyistä useampien tutkijoiden rahoittamisen, kun hankkeeseen ei tarvittaisi kuluihin nähden kaksinkertaista apurahaa.

Wartiovaaran mukaan EU-konsortioissa suomalaiset pystyvät samassa hankkeessa tekemään paljon vähemmän kuin muut EU-maat. Vaikka EU ei enää käytäkään kokonaiskustannusmallia, joutuu EU-konsortioon Akatemian rahoituksella osallistuva suomalaistutkija maksamaan EU-rahasta yliopistolleen yleiskustannusosuuden.

— Kun vaikkapa yhdeksän EU-maan edustajilla yleiskustannusprosentti on korkeintaan 15, minulla se on yli sata! Saamme rahaa käyttöön noin puolet siitä, mitä muut, vaikka joka maalle olisi myönnetty yhtä suuri rahoitus.

Tutkimuksesta vastaava vararehtori Jari Hämäläinen LUT-yliopistosta kertoo ymmärtävänsä hyvin, miksi EU luopui kokonaiskustannusmallista. Tärkein syy oli hänen mukaansa se, että eri maissa oli niin erilaiset yleiskustannusprosentit. Järjestelmän rukkaaminen niin, että se ottaisi kaikkien maiden erilaiset järjestelmät huomioon ja olisi silti tasapuolinen, olisi ollut liian vaikeaa.

Suomalaiset yliopistot ovat kuitenkin kärsineet kiinteästä 25 prosentin yleiskustannuskorvauksesta.

— Sillä ei kata Suomessa oikeastaan muuta kuin palkkakulut lakisääteisillä sivukuluilla, mutta ei mitään tila- tai laboratoriokuluja. Periaatteessa Horisontti- hankkeen vastaanottaminen tulee silloin yliopistolle kalliiksi, koska jostain tilavuokrat ja muutkin pitää maksaa, Hämäläinen toteaa.

Tutkijat näkevät asian Hämäläisen mukaan usein niin, että he ovat joka tapauksessa huoneissaan laitoksen käytävän varrella, ja kaikki ulkoa tuleva raha on säästöä yliopistolle. Yhtä lailla voidaan ajatella niinkin, että tutkijat rekrytoidaan varta vasten hankkeelle, jolloin uudet tutkijat tarvitsevat uudet työtilat ja tietokoneet. Silloin kaikki yleiskustannukset muodostuvat vastaanotettaessa ulkopuolista rahoitusta.

Tilavuokrat ovat Hämäläisen mukaan hyvä esimerkki. Usein halutaan, että yliopisto maksaisi kaikkien yksiköidensä tilavuokrat, eikä vuokria vyörytettäisi tiedekunnille.

— Tämä johtaisi helposti siihen, että tiedekunnat haluaisivat pitää kaikki tilat käytössään, koska niistä ei tarvitse erikseen maksaa, Hämäläinen sanoo.

Näin tilakustannukset vähitellen kasvaisivat. Hämäläisen mukaan on parempi, että tietyt kustannukset vyörytetään yksiköihin, jotka saavat tällä tavalla itse nähdä todelliset tila- ja muut kulunsa. Mutta yliopistojen pitää myös tarjota kuluihin rahoitus, hän lisää.

Lisäkustannusmalliin palaaminen vääristäisi Hämäläisen mukaan kilpailua yliopistojen, tutkimuslaitosten ja yksityisten toimijoiden välillä. Jos yliopisto saisi myydä tutkimustaan lisäkustannusmallilla, se käyttäisi veroeuroja laskemaan tutkimuksensa hintaa suhteessa esimerkiksi yksityiseen yritykseen. Kokonaiskustannusmalli täytyisi siis pitää rinnalla, vaikka Akatemia siirtyisikin takaisin lisäkustannusmalliin.

Moni tutkija kritisoi kokonaiskustannusmallia myös siitä, ettei se kannusta. On turhauttavaa, kun jopa valtaosa omalla työllä ja kokemuksella kerätystä tutkimusrahasta uppoaa yliopiston laariin ja häviää – jonnekin. Joskus osa yleiskustannuksina kerätystä rahasta palautuu ryhmälle, mutta logiikalla, jota tuntuu olevan mahdoton tulkita.

Sosiologian akatemiaprofessori Pertti Alasuutari Tampereen yliopistosta kertoo kiinnittäneensä huomiota siihen, että yliopistoissa alettiin vakinaistaa hallinnon työpaikkoja, kun kokonaiskustannusmalli alkoi siirtää rahaa tutkimuksesta hallintoon. Määräaikaisten osuus opettajista ja tutkijoista on sen sijaan pysynyt yhä korkeana.

Alasuutari kokee monen muun ohella, että kokonaiskustannusmalli on ollut heikentämässä tieteen vapautta. Malli tuntuu jo sanelevan, mitä tutkitaan.

— Yliopistomaailma ja etenkin Tampereen yliopisto ovat muuttumassa akateemisten yhteisöstä ulkopuolisten johtamaksi. Meidän, jotka suuresti edistämme yliopiston taloutta, pitäisi voida vahvasti yhteisönä ohjata yliopiston tutkimusstrategiaa.

Markku Kulmala tähdentää, että yliopisto ei ole tehdas, jolla on jokin pääomittaja. Siksi on tärkeää motivoida tutkijoita, sillä yliopistopäättäjät eivät luo hyviä konsortioita eivätkä he osallistu rahanhakukilpailuihin.

— Nyt meitä rangaistaan siitä aktiivisuudesta, että hankimme ulkopuolista rahoitusta. Yleiskustannukset menevät jonnekin, mutta emme tiedä minne.

Näin ajattelee myös Anu Wartiovaara. Hyvä alku olisi, jos päättäjät kuuntelisivat tutkijoita herkemmällä korvalla. Moni muukin Acatiimin haastattelema tutkija koki, että heidän huoliaan ei ole kuunneltu yliopistojen ja ministeriöiden johdossa.

— Vahinkoja tapahtuisi vähemmän, jos vaikkapa akatemiaprofessoreita tai huippuyksiköiden johtajia kuultaisiin, kun tehdään isoja päätöksiä. Tai tutkijoilta kysyttäisiin, miten monien pienten muutosten summa vaikuttaa ruohonjuuritasolla, Wartiovaara sanoo.

Kalervo Väänänen näkee tutkijoiden ja hallinnon välisen railon johtuvan suurelta osin viestinnästä — tai sen puutteesta. Hallinto pyrkii toimimaan ylhäältä annettujen sääntöjen mukaan, mutta ei ehkä aina ymmärrä, miltä asia näyttää tutkijan näkökulmasta. Tutkijat taas haluaisivat vain tutkia, ja hallinto tuntuu asettavan sille esteitä.

Kukaan Acatiimin haastattelemista tutkijoista sen paremmin kuin taloushallinnon ammattilaisistakaan ei katsonut, että kokonaiskustannusmallista olisi viestitty riittävän hyvin. Yliopiston viestintäyksiköt voisivat Väänäsen mukaan toimia välittäjinä, mutta aihepiiri on niin vaikea, että viestinnän ammattilaistenkin on vaikea ottaa siitä tolkkua.

Epäluuloja ovat Väänäsen mukaan omiaan herättämään myös saman yliopiston eri yksiköiden erilaiset käytännöt. Jos yksi tiedekunta jakaa palautuksia ja toinen ei, herää ilman jääneessä tiedekunnassa väistämättä epäilyksiä, onko kaikki mennyt oikein.

— En osaa nähdä muuta ratkaisua kuin että yliopistojen pitäisi jaksaa käydä tätä keskustelua tutkijoiden kanssa ja pyrkiä mahdollisimman oikeudenmukaiseen ja reaaliseen arvioon yleiskustannuksista.

Samoin ajattelee Satu-Anniina Pakarinen Suomen Akatemiasta. Aihe on niin monimutkainen, että esimerkiksi yleiskustannusten sisäisen laskennan yksityiskohdista eivät ole perillä edes kaikki taloushallinnon asiantuntijat. Yhteisymmärrys vaatisi vuoropuhelua.

Samoilla linjoilla on myös OKM:n Soili Vasikainen, joka on aiemmin toiminut Helsingin yliopiston rahoitusjohtajana.

— Hallinto on nykyisin aika eriytynyt tiedekunnista ja niiden elämästä. Johtajat tapaavat johtajia, mutta mitkä nykyään edes ovat ne foorumit, joissa hallintoihmiset tapaisivat tutkijoita? hän pohtii.

Suomen Akatemia esittää syyskuisessa raportissaan lääkkeitä, jotka voivat tehdä kokonaiskustannusmallista nykyistä ymmärrettävämmän: taloushallinnon käytäntöjen yhdenmukaistamista ja vuoropuhelun ja läpinäkyvyyden lisäämistä. Ne eivät kuitenkaan tuo tutkimukseen euroakaan lisää rahaa.

Sivistystyönantajien laskelmien mukaan yliopistojen rahoitus väheni vuosina 2012–2019 reaalisesti noin 300 miljoonaa euroa leikkausten ja yliopistoindeksin jäädyttämisen seurauksena. Indeksi palautettiin kuluvalle vuodelle, mutta edellisten hallitusten leikkauksista on paikattu vasta reilu 10 prosenttia.

Jos palattaisiin lisäkustannusmalliin, yliopistojen pitäisi maksaa tutkimuksen välillisiä kustannuksia nykyistä enemmän perusrahoituksestaan. Jos taas yliopistojen omarahoitusosuutta pienennettäisiin kokonaiskustannusmallin puitteissa, Suomen Akatemian tutkimusrahaa riittäisi entistä harvemmille hankkeille. Minkään mallin ei toistaiseksi ole osoitettu kykenevän monistamaan tutkimusrahaa.

---