Akateemisella kirjoitustyylillä on rajansa. Mutta ei niin tiukat kuin tutkijat luulevat.

Akateemisissa teksteissä luetteloidaan, käytetään kapeaa sanastoa ja kerrotaan etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin mukaan akateeminen kirjoittaminen on kangistunut ja yhdenmukaistunut ihan liikaa.

”Kirjastossa kaikki ovat tasa-arvoisia riippumatta iästä, koulutuksesta, luottokelpoisuudesta tai siitä, nukkuvatko yönsä henkilöauton hintaisessa moottorivuoteessa vai pahvipedillä sillan alla.”
Parnasso 3/2020

”Kirjallisuudentutkijat kyllä käyttävät kritiikkiä kirjallisuudenhistorian tai yksittäisen tekijän tai teoksen vastaanoton tutkimuksessa, mutta sillä on tällaisessa tutkimuksessa lähinnä aikalaisdokumentin funktio.”
Kulttuurintutkimus 32 (2015)

Vaikka julkaisujen nimet olisi jätetty edeltä pois, ei olisi vaikea arvata, kumpi virkkeistä on akateemista tekstiä ja kumpi ei. Akateeminen kirjoittaminen eroaa nykyään ratkaisevasti lehtien, jopa sivistyneiden kirjallisuuslehtien, tyylistä. Akateemisella maailmalla on oma makunsa, omat tyylikeinonsa ja omat rajansa.

Molemmat virkkeet on kirjoittanut kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist Helsingin yliopistosta. Pyydetään siis kirjallisuudentutkijaa analysoimaan omaa tekstiään – mikä alemmasta virkkeestä tekee akateemisen?

— Kattavuusvimma, luettelointivimma, se että pitää luetteloida ja täsmentää asioita tai mainita kaikki relevantit kohdat, Nyqvist vastaa.

Sen vuoksi virke ei sopisi Parnasson kolumniin.

— Myös funktio-sana voisi olla kolumnissa hankala, sillä lukija voi ajatella sanan matemaattista merkitystä. Funktio-sanaa muuten viljellään nykyään hyvin hämärästi tieteellisissä teksteissä.

Entä miten hän olisi kirjoittanut kirjastoista akateemiseen julkaisuuun?

— Tieteellisessä tekstissä kirjoittaisin varmaan demokraattisesta kaupunkitilasta tai sosioekomisesta asemasta. Ilmaisisin asian teknisellä kielellä.

Akateemisissa teksteissä pitäydytään ylipäänsä kapeaan ja konservatiiviseen sanastoon, Nyqvist analysoi. Se on yksi syy, miksi hän haluaa kirjoittaa myös ei-akateemisia tekstejä.

Osa akateemisista kirjoitustavoista tuntuu tutkijasta oudolta. Kerran referee patisti Nyqvistia poistamaan tekstistä tutkijoiden etunimet. Alalla kyllä tiedettäisiin, keitä he ovat.

Mutta muuten akateemisissa teksteissä selitetään mahdollisimman paljon. Ei-akateemisessa kirjoittamisessa Nyqvist pitääkin muun muassa siitä, ettei tarvitse mennä aina juurille eikä kertoa, kuka esitti alun perin minkäkin ajatuksen. Tietoa saa syntetisoida.

— Se tekee tekstin lennosta kevyempää.

Kun ei tarvitse selittää niin paljon, pystyy jättämään enemmän lukijan oivallusten varaan. Suurempi vapaus ulottuu myös aiheisiin.

— Voi käsitellä aiheita, joita tieteellinen formaatti ei tavoita, kuten arvoja ja mielipiteitä tai sitten aiheita, joissa on aineistollisia aukkoja.

1900-luvulla akateemisen ja ei-akateemisen kirjoittamisen tyylit olivat lähempänä toisiaan.

Filosofian apulaisprofessori Agnes Callard kertoi äskettäin The Point -nettilehdessä lukeneensa 1940-luvulla julkaistuja moraalifilosofian artikkeleita. Nykyartikkeleihin verrattuna ne olivat epätarkempia, epäselvempiä ja epätieteellisempiä. Ne olivat myös vetävämpiä, tyyleiltään monipuolisempia ja paremmin kirjoitettuja.

Nyqvist muistelee, että hänen omina opiskeluaikoinaan lukemansa kirjallisuudentutkimus 1960–80-luvulta oli paljon vapaammin kirjoitettua kuin nykyinen. Rönsyileväkin kirjoitustyyli sallittiin.

— Tieteellinen kirjoittaminen on kangistunut ja muuttunut paljon tiukemmaksi ja yhdenmukaisemmaksi.

Yksi syy on tieteen spesialisoituminen. Se on tehnyt myös artikkeleiden terminologiasta vaikeammin avautuvaa.

Lisää rajoja löytyy kirjoittajien pään sisältä. Nyqvist törmää huomattavasti useammin liian tiukkoihin kuin liian löyhiin tulkintoihin akateemisen kirjoittamisen rajoista.

— Tutkimusseminaareissa huomaa, että ihmisillä on äkkivääriä käsityksiä siitä, millä tavalla esimerkiksi artikkelin saa aloittaa. Käsitykset voivat olla hyvin mustavalkoisia, vaikka kirjoitustyylien nyansseja on lukemattomia. Kirjoittamisen ideaaleista pitäisi puhua enemmän.

Kesken kaiken pöytään istuu mies pistooli kourassaan.

Tuo on käänne, yksi käytetyimmistä tarinankerronnan keinoista. Se on Nyqvistin esimerkki hyvin tehokkaasta keinosta, jota akateemisessa tekstissä ei saa kuitenkaan käyttää.

Akateemisissa artikkeleissa ei siis voisi tapahtua esimerkiksi niin, että ensin rakennetaan argumenttia jonkin teorian kylkeen ja sitten äkkiä sanotaankin, että näyttäähän tämä hyvältä, mutta teoria ei ole oikea, Nyqvist havainnollistaa.

— Hyvin harvoin olen lukijana yllättynyt akateemisen artikkelin lopussa – siis että lopussa olisikin tullut uusi näkökulma, joka avaa asian uudella tavalla.

Ylipäänsä akateeminen artikkeli on poikkeuksellisen ennustettava tekstilaji. Se yllättää harvoin. Toisteinen ja tylsä, sanoo Nyqvist.

Ensin kerrotaan, että tässä artikkelissa tullaan tekemään jotain, sitten se jokin tehdään ja lopuksi summataan, että tuossapa se juuri tehtiin.

— Rakenne lurkkii taustalla letkeimmissäkin julkaisuissa. Mutta onhan siinä etunsa. Artikkeleita luetaan eri tavalla kuin muita tekstejä. Ei tarvitse lukea koko artikkelia vaan ainoastaan kiinnostavat osat. Saman asian sanominen moneen kertaan palvelee tällaista lukutapaa.

Se miten tekstejä käytetään vaikuttaa tietysti siihen, miten niitä kirjoitetaan. Lehtijuttuja, kuten tätä, voi lukea huvikseen omalla vapaa-ajalla. Tieteellisistä artikkeleista on tärkeää voida tarkistaa nopeasti olennaisimmat kohdat. Lukuelämys ei ole yhtä olennainen asia.

Kirjoittamisen opit tietysti opitaan jossain, ennen muuta opiskeluaikana yliopistossa. Yliopisto- opetuksella pystytään vaikuttamaan siihen, millaista tekstiä tieteelliseen julkaisuun myöhemmin kirjoitetaan.

Kirjallisuuden tohtori Elina Jokinen opettaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa väitöskirjan tekijöille ja henkilökunnalle. Tutkijoilta hän kysyy ihan alussa peruskysymyksiä heidän tutkimushankkeestaan.

— Kysyn, mistä tutkimuksessa on mielestäsi kyse, miksi se on tärkeä, miksi olet ryhtynyt tutkimaan aihetta ja mikä siinä on mielestäsi kiinnostavaa. Silloin tutkija huomaa, miten varovaisesti – jos ollenkaan – tekstissä näkyy se, mikä siinä on kiinnostavaa, kirjoitusviestinnän yliopisto-opettaja Jokinen kertoo.

Olennainen osa Jokisen opetustyötä on rohkaiseminen. Kun tutkija arvostaa enemmän omaa tutkimustaan, se parantaa ja selkeyttää myös hänen omaa ääntään kirjoittajana.

Yhtä ongelmaa Jokisella nimenomaisesti ei ole ollut. Käytännössä kukaan ei koskaan tuo näytille tekstiä, jossa innostuttaisiin lähtemään liiaksi akateemisten rajojen yli.

Ylipäänsä varovaisuuden puute ei ole ongelma, rohkeuden puute on. Jokinen puhuu yltiövarovaisuudesta, joka synnyttää epäselvää tekstiä, joka taas aiheuttaa sen, että oikeasti arvokkaat tutkimustulokset ovat vaarassa hukkua. Tutkijoilla on virheellisiä käsityksiä ja asenteita hyvästä kirjoittamisesta.

— Ajatellaan, että monisäikeiset ja pitkät virkkeet kuuluisivat akateemiseen kirjoittamiseen. Taustalla on vääristynyttä pätemisen tarvetta.

Jokinen joutuu sen sijaan pyytämään kirjoittajilta usein parempia argumentteja ja selkeämmin esitettyjä tutkimustuloksia. Näin käy varsinkin hänelle tutuimmilla humanistisilla tieteenaloilla.

— Siellä huomaan vaativani tiukempaa argumentaatiota. Esseistisellä tekstillä ja tutkimustekstillä pitää olla ero.

Argumentoinnin kohdalla akateemisen kirjoittamisen rajat ovatkin selvästi tiukemmat kuin vaikka esseissä tai lehtien kolumneissa. Niissä saa tunnetusti pudotella näkemyksiään hyvinkin löyhillä perusteilla tai jopa kokonaan ilman perusteluja. Tämä rajaus on tietenkin olennainen koko akateemisen tutkimuksen perusidealle.

Jokinen pitää aivan turhina monia tyylirajoituksia, kuten esimerkiksi joidenkin tieteenalojen allergiaa minämuotoa kohtaan. Hän kannustaa muutenkin yliopisto-opettajia väljentämään ja sanoittamaan kirjoittamisen sääntöjä. Yliopistolaiset ovat hänen mukaansa usein jo valmiiksi aitausten leventämisen puolella.

— Opettajan suhde oman alan kirjoituskulttuuriin voi olla hyvin ristiriitainen. Monet miettivät, että allekirjoitanko minä nämä säännöt. Sitä voi sanoittaa opiskelijoille esimerkiksi sanomalla, että alalla tehdään yleensä näin, mutta minä sallin enemmän. Sellaista voisi kuulla enemmän ja tarkkoja ohjeistuksia vähemmän.

---