Kolumni Mona Mannevuo

Rakkaus satuttaa

#ilovemyjob, kertoo suosittu aihetunniste monen yliopistolaisen sosiaalisen median päivityksissä. Minussa tämä tunnustus herättää kaksijakoisia tunteita.

Tutkijat rakastavat tutkimusta, siitä ei ole epäilystä. Moni tutkija on kuitenkin myös uupunut vuodesta toiseen jatkuviin pätkätöihin ja armottomaan kilpailuun, joita rakkaan työn tekeminen edellyttää. Tässä valossa kertomus työn rakastamisesta tuntuu pulmalliselta, jopa haitalliselta.

Puhe työtään rakastavista huippututkijoista ei huomioi akateemiseen työuraan liittyvää tempoilua ja sattumanvaraisuutta. Kilpailu töistä ja rahoituksesta on kovaa, joten ovista ja ikkunoista sataa laadukkaita hakemuksia, joita kaikkia ei voida palkita.

Yliopisto2020-sivustolla julkaistussa kirjoituksessaan Sattuman kauppaa kosmologi Syksy Räsänen pohtii arvioijan näkökulmasta, että kun erinomaisia hakemuksia erotellaan toisistaan, ratkaisevia tekijöitä saattavat olla tutkimuksen kannalta aivan toissijaiset seikat, kuten kauniisti aseteltu aikataulukaavio – kärjistäen ilmaistuna.

Reilua tapaa jakaa rahaa ei ole, mutta kilpailu kiristyy, joten uusia mittareita kehitellään kiivaasti. Rakkausmittaria ei tosin vielä ole keksitty.

Etenkin uran alkuvaiheessa projektimainen työkulttuuri ja jatkuva rahoituksen hakeminen ovat hämmentäviä kokemuksia. Tiedeyhteisöissä toistellaan, että rahoitushakuja ei kannata ottaa liian henkilökohtaisesti. Samaan aikaan esimerkiksi Suomen Akatemia kuitenkin uutisoi rahoituspäätökset julkaistessaan, että he ovat rahoittaneet alansa lupaavimpia ja parhaimpia tutkijoita.

Vaille rahaa jääneellä nuorella tutkijalla saa olla rautainen itsetunto, jos tätä ei tulkitse vihjeenä siirtyä toisenlaisiin, ”tavallisille tutkijoille” sopiviin töihin. Kilpailu rahoituksesta on julmaa juuri siksi, että yliopistotyötä on vaikea erottaa itsestä. Eräs kollegani tuumaili taannoin keskellä kiireistä hakusyksyä, että etenkin pätkätyöläisillä on rahoittajiin tunneside, joka muistuttaa epäonnista teiniromanssia. Tutkija tekee kaikkensa, jotta kelpaisi ihastukselleen, mutta lopulta käy ilmi, että hänellä oli sittenkin vääränlainen paita, väärät kaverit tai vääränlainen tausta.

Kiusallista, mutta totta: akateeminen pätkätyöläinen ei ikinä kasva aikuiseksi vaan yrittää aina olla varmuuden vuoksi kaikille mieliksi.

Tempoileva tutkijanura on kuluttavaa paitsi yksilölle myös yhteisölle. Tutkimusprojekteja on vaikea suunnitella ja pitää kasassa, koska tutkijat tulevat ja menevät. Tilanne aiheuttaa jännitteitä, mutta pätkätyöläisiä on mahdoton vaatia sitoutumaan. He etsivät koko ajan uusia, mielellään pitkäaikaisia kumppaneita.

Pulmia voi syntyä siitäkin, että projektimyyrät kantavat mukanaan keskeneräisiä ja tulevia töitä. Niitä ei voi jättää tekemättä, koska tutkimus harvoin päättyy samaan hetkeen kuin projekti tai työsuhde projektissa.

Pätkätyöongelmat ovat rakenteissa, mutta puhe tunteista houkuttelee, sillä se sitoo yliopistolaiset yhteen: ikään kuin kaikki työtään rakastavat jakaisivat saman kärsimyksen. Jaettu tunnekokemus ei kuitenkaan kerro siitä, miten erilaisia akateemiset urat ovat. Ihanteellinen tutkijanura etenee lineaarisesti, mutta suurin osa tutkijoista säntäilee kuin pallo flipperissä.

Epävarmuus on erottamaton osa yliopistotyötä. Se kuitenkin aiheuttaa monelle ahdistusta. Ehkä seuraavaksi voisimme siirtyä tunnepuheesta pohtimaan konkreettisia toimia, joilla eri tehtävissä koettua kuormitusta voisi vähentää.

Rakkauspuhe ei ole oikea ratkaisu, sillä rakastuneet ihmiset käyvät tunnetusti ylikierroksilla. He tekevät mitä tahansa rakkautensa eteen – vaikka sitten vielä vähän enemmän töitä.

---