Keskustelua

Tutkijoiden arviointi on ajastaan jäljessä

Tutkijan uraan kuuluu olennaisesti säännöllinen arviointi. Tutkijoiden ansioitumista mitataan yhä useammin tiedejulkaisujen määrällä ja laadulla. Samalla tutkijoilta vaaditaan moninaista yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Nuoret suomalaiset tieteentekijät ovat tällä hetkellä puun ja kuoren välissä. Ei ihme, että moni palaa loppuun.

Julkaisujen mittaroinnilla pyritään tukemaan korkealaatuista tutkimusta tasapuolisesti, mutta se voi synnyttää mekaanista tiedettä. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmalli perustuu osin yliopiston tuottamiin julkaisuihin ja julkaisukanavan pisteytykseen Julkaisufoorumi-luokituksessa. Tämä voi johtaa siihen, että tutkija tai tutkimusryhmä ei valitse julkaisulleen sitä kanavaa, jolla se tavoittaisi parhaiten aihepiirin kannalta keskeisen yleisön. Sen sijaan tieteentekijä pyrkii toimimaan yliopistonsa ja oman uransa parhaaksi ja valitsee julkaisun, joka tuottaa eniten pisteitä.

Toisaalta tutkija joutuu pohtimaan, käyttääkö rajallista aikaansa yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Tämä voi tarkoittaa julkaisujen ja tutkimusaineistojen asettamista avoimesti saataville, yhteistyötä tiedon hyödyntäjien kanssa sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista. Aikaa tähän menee runsaasti. Kuitenkaan vuorovaikutusta ei arvosteta tutkijanarvioinnissa yhtä paljon kuin julkaisuja, kuten Panu Halme kirjoitti kolumnissaan Acatiimissa 4/2020. Aiheesta puhutaan enemmän kuin ennen, mutta kriteerit usein puuttuvat muun kuin tieteellisen toiminnan arviointiin.

Kehityksellä voi olla monia huonoja seurauksia. Tieteellisen kirjoittamisen ja julkaisemisen kilpajuoksu estää joidenkin ihmisten etenemisen tutkijanuralla. Se myös köyhdyttää tutkimusaiheiden monimuotoisuutta, koska rohkeus ottaa riskejä vähenee. Tutkijat saattavat ottaa varman päälle ja jättää uudet tutkimusavaukset tai tieteiden rajapinnoille sijoittuvat hankkeet tekemättä.

Yliopistolaissa ja muutenkin suomalaisessa yhteiskunnassa keskeisenä arvona pidetty tieteen vapaus on vaarassa. Saksassa on jo todettu, että yliopistojen jakaminen huippuyliopistoihin ja muihin pelkän julkaisutuotannon perusteella on itse asiassa heikentänyt tutkimuksen laatua, kuten Research Policy -lehdessä äskettäin julkaistu tutkimus kertoo.

Tässä ajassa tutkijan olisi erityisen tärkeää kehittää valmiuksia toimia muun yhteiskunnan kanssa, liikkua yliopiston ja muun työelämän välillä tai hakeutua töihin yliopistojen ulkopuolelle. Näin tieteentekijä voi laajentaa näköalojaan ja tiedeyhteisön ulkopuoliset toimijat saavat uudenlaista pääomaa yhteistyökumppaneista tai työntekijöistä, jotka ovat syventyneet tutkimuksen tekemisen menetelmiin ja tutkimusaiheeseensa. Lisäksi on muistettava, että ainoastaan noin kolmannes tohtoreista voi työllistyä tutkijanuralle.

Myönteistä kehitystä on onneksi nähtävissä. Suomessa julkistettiin kevättalvella tiedeyhteisön yhteistyönä laadittu vastuullisen tutkijanarvioinnin kansallinen suositus. Siinä korostetaan laadullisen arvioinnin merkitystä ja todetaan, että tutkijan ansioita tulisi arvioida monipuolisesti. Pitäisi huomioida sekä tutkijoiden mielekäs urakehitys että tutkimusorganisaatio työyhteisönä. Nyt tuntuu, ettei aina tiedetä, mitä halutaan. Professoreita valittaessa lausunnonantajia pyydetään arvioimaan pelkästään julkaisutuotantoa, jolloin kaikki muu toiminta voi olla haitaksi. Toisaalta rekrytoinnin tavoitteena on myös löytää sopivin henkilö työyhteisöön. Hakijoiden täytyisi tietää, mitä heiltä juuri kyseisessä arvioinnissa halutaan.

Jotta suositus voisi edetä käytäntöön, sekä yliopistojen että yksityisten ja julkisten tutkimusrahoittajien pitäisi yhdessä sitoutua monimuotoisten tutkijanurien edistämiseen. Myös eurooppalaisia tutkimusrahoittajia ja tutkimusorganisaatioita edustavan Science Europe -järjestön tuore suositus korostaa laadullista arviointia, jossa huomioidaan monimuotoiset tavat edistää tutkijanuraa.

Alankomaissa ollaan jo askeleen edellä. Syksyllä 2019 siellä julkaistiin Tilaa jokaisen lahjakkuudelle -ohjelma (Ruimte voor ieders talent), johon ovat sitoutuneet maan keskeiset tiedeorganisaatiot. Ohjelmassa on konkreettisia ehdotuksia siitä, miten huomioida ja palkita tasapuolisesti akateemisen työn keskeisiä osa-alueita. Näitä ovat opetus, tutkimus, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, akateeminen johtajuus ja lääketieteessä potilastyö. Ohjelman tavoitteena on mahdollistaa monipuolisemmat tieteelliset urat tiedeyhteisön piirissä.

Mielestämme Suomessa tulisi pyrkiä samaan. Tutkijoiden ansioiden vertailuissa on painotettava monipuolista laatuun perustuvaa arviointia, joka mahdollistaa erilaiset roolit tiedeyhteisössä. Tähän tarvitaan kriteerien kehittämistä. Kehitystyön tulisi tapahtua yliopistojen sekä julkisten ja yksityisten tutkimuksen rahoittajien yhteistyönä.

Kun tutkijoiden arviointi monipuolistuu, mahdollisimman moni nuori tutkija voi löytää omanlaisensa urapolun tiedeyhteisön sisällä tai ulkopuolella. Samalla huomioitaisiin paremmin tieteen vapaus ja yhteiskunnan muuttuvat tarpeet.

Minttu Jaakkola
Kalle Korhonen

---