Kirja-arviot

---

Viheliään tieteen johdannossa todetaan, että perinteinen tieteen yleistajuistaminen ei enää riitä, vaan tieteentekijän on antauduttava vuorovaikutukseen, dialogiin yleisönsä kanssa. Mutta dialogi ei ole lähtenyt käyntiin – ainakaan tiettyjen aiheiden.

Vihapuhe on näkyvin ja kommentoiduin näistä dialogin esteistä. Mutta myös tieteellisen tiedon, tutkijoiden ja kansan kanssakäymisen välittäjällä, medialla, on osuutensa dialogin estymisessä tai – vielä pahempaa – tiedon vääristymisessä.

Mari Heikkilän ja Tuukka Tammen toimittamassa kirjassa analysoidaan esiin erityyppisiä vaikeita tai viheliäisiä tutkimusaiheita, joilla kaikilla on varsin erilainen vaikutus yleisöön.

Yleisimpiä ovat ylilatautuneet aiheet, kuten huumeiden viihdekäyttö, maahanmuutto ja susikanta. Ne herättävät kiivaita kantoja puolesta ja vastaan. Suoranainen vastakohta ylilatautuneille aiheille ovat tylsät ja monimutkaiset aiheet, joita vastassa on usein hiljaisuus. Hiljaa ovat niin media kuin suuri yleisö. Kirjasta löytyy osuvia esimerkkejä mediasta, joka rakastaa myyvää kohua ja dramaattisuutta vaikka se tarkoittaisi totuuden vääristymistä.

Kaikissa esimerkeissä toimittaja leikkasi haastattelemansa tutkijan haastattelusta ne kohdat, jotka tukivat toimittajan omia käsityksiä – vaikka valikointi vääristi tutkijan ajatuksia. Yhdessä tapauksessa toimittaja asetti haastateltavan ajatukset samassa jutussa toisen haastateltavan ajatuksia vastaan, jotta syntyisi draamaa. Eikä tietenkään kertonut tempustaan haastateltaville ennen jutun julkaisua.

Kirjassa yritetään rakentaa luottamuksen siltoja median ja tieteen välille. Vallan vahtikoiraa ja tiedettä yhdistää, ainakin periaatteessa, pyrkimys puolueettomuuteen ja totuuteen. Myös kirjan kirjava kirjoittajakunta koostuu tutkijoista, toimittajista ja tiedeviestijöistä. Jotkut toimivat sekä tutkijoina että toimittajina.

Hyvä, että kirjassa arvostellaan myös tieteen, yliopiston ja tutkijoiden omaa viheliäisyyttä.

Monitieteisyydelle on moninaisessa yhteiskunnassa tarvetta, mutta monet tutkijat pitävät itsetyytyväisesti omaa alaansa sinä ainoana oikeana. Tieteen tunnus, epäily ja kriittisyys, kohdistuvat usein vain kilpailevan alan edustajiin. Näin tieteenkin teon taustalla jylläävät subjektiiviset tunteet ja asenteet.

Myös vanhoista paradigmoista pidetään härkäpäisesti kiinni. Kirjassa on traaginen esimerkki lääketieteestä. Aina 1980-luvulle asti uskottiin, että vauvat eivät tunne kipua, ja siksi vauvoille ei annettu kivun lievitystä edes leikkauksissa. Vaikka jo 1900-luvun alkupuolella kokeita tehdessä huomattiin, että vauvat reagoivat "intensiivisesti", dogmi ei murtunut. Uskomus juontuu 1500-luvulta, jolloin auktoriteettina pidetty dominikaanimunkki totesi, että vauvat ovat vain ”alimpia eläimiä ihmisen muodossa”. Ja vielä nykyäänkin vauvat voivat jäädä ilman kivunlievitystä.

Nykyään tiedepiireissä kyllä jo korostetaan sitä, että tiede on täynnä ristiriitoja ja avoimia kysymyksiä ja että juuri tämä pitää tieteen kehityksen vauhdissa. Mutta suuren yleisön silmissä tiede on kuin uskonto. Heille on vain yksi tiede, yksi totuus ja yksi teoria. Tämä sekä tutkijoille että toimittajille ja muille tieteestä kiinnostuneille tehty teos auttaa osaltaan romuttamaan myyttiä.

Pekka Wahlstedt

---

---

Itsenäisyyden ensi puoliskolla professori oli tuttu näky niin hallituksessa kuin eduskunnassa. Nykyisin heitä ei ole siellä ainoatakaan. He olivat tekijöitä politiikassa silloin, kun heitä oli vain kymmenes nykyisistä. Viimeisiä professoripoliitikkoja oli Kullervo Rainio.

Jyväskyläläisen opettajaperheen poika sai ylioppilaslakin vuonna 1942. Sitä seurasi asepalvelus Karjalan kannaksella, ensin ”leppoisaa maailmansotaa” korsuissa lähellä vihollisen linjoja. Sodan raakuuden Rainio koki, kun hän etulinjassa otti vastaan venäläisten hyökkäyksen kesällä 1944 ja koki tuskallisen vetäytymisen.

Nuori mies oli innostunut kirjallisuudesta jo lukiossa. Kotikaupunkiin palattuaan hän teki toimittajan töitä ja oman runoteoksen. Sitten opiskelemaan Helsinkiin. Pääaineeksi tuli vastikään filosofiasta eriytynyt psykologia. Se avasi tien opettajaksi uuteen Teollisuuden Työnjohto-opistoon. Työ siellä innoitti jatkamaan psykologian opintoja. Niiden tuloksena oli johtajuutta käsittelevä väitöskirja vuonna 1955. Sitä seurasi vuosi stipendiaattina Yhdysvaloissa.

Helsingin valtiotieteelliseen tiedekuntaan perustettiin sosiaalipsykologian professuuri. Rainio nimitettiin sen ensimmäiseksi haltijaksi vuonna 1964. Uudella sosiaalipsykologian laitoksella otettiin käytäntö, että viikoittaisiin kokouksiin kutsuttiin myös ylioppilaita. Tämä ”demokratia” ei kuitenkaan riittänyt muutaman vuoden kuluttua alkaneelle mies- ja- ääni -liikkeelle.

Tšekkoslovakian vuoden 1968 tapahtumiin perehtynyt Rainio asettui vastustamaan nopeasti leviävää opiskelijaradikalismia. Hän kirjoitti asiaa koskevia lehtiartikkeleita, oli perustamassa Professoriliittoa ja julkaisi pamfletin Informaatiosota ja vapaa ihminen. Pian hän joutui taistolaisten hampaisiin.

Tässä tilanteessa kokoomuksesta – ainoa miestä-ja ääntä vastustava puolue – käännyttiin Rainion puoleen ja pyydettiin ehdokkaaksi vuoden 1972 eduskuntavaaleihin. Se oli perin odottamatonta. Hänellä ei ollut ollut mitään yhteyttä puolueeseen eikä politiikkaan. Runoilija oli liikkunut liberaaleissa kulttuuripiireissä.

Epäröityään mies suostui ja tuli valituksi Helsingistä. Eduskunnassa hän esiintyi suorasanaisesti ajan vasemmistoradikaaleja ideoita vastaan. Sen huomasivat äänestäjätkin. Seuraavissa vaaleissa ääniä tuli 11 461, kolmanneksi eniten kaikista kokoomuslaisista.

Oppositioon työnnetyssä ja siltoja Kekkoseen rakentavassa puoluejohdossa Rainion suorasukainen esiintyminen herätti kritiikkiä. Lopulta hän sai eduskuntaryhmästä varoituksen. Sen seurauksena hän erosi ensin ryhmästä ja sitten puolueesta.

Mutta pian oli kysyntää muualla: Raino Westerholm pyysi Rainiota kristillisten, Pär Stenbäck ruotsalaisten, Veikko Vennamo SMP:n ja lopulta itse Johannes Virolainen keskustapuolueen ryhmään! Rainio päätyi kuitenkin Georg C. Ehrnroothin uuteen perustuslaillisten puolueeseen. Mutta siellä ei ääniä tullut. Professori palasi tiedekuntaan. Ura siellä päättyi promoottorin kunniakkaaseen tehtävään vuonna 1986.

Kokemuksiaan politiikassa Rainio vertasi yliopistoon: ”Siinä on sellainen ero, että kun tiedekunnassa jokainen pyrkii – ainakin omasta mielestään – tiukasti totuuteen, poliitikot nimenomaan kiertävät sitä mahdollisimman kaukaa kuin uloimmat planeetat!

Eläkkeellä Rainio on ollut aktiivinen Luonnonfilosofian seurassa ja julkaissut kaksi kiitettyä muistelmaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kaiken kruunaa 96-vuotiaan mainio omaelämäkerta.

Seikko Eskola

---