Pääkirjoitus

Tutkiminen ja opettaminen – mikä voisikaan olla parempaa

Maailmasta eivät ongelmat lopu aivan pian, joten tutkija-opettajien työlle on tulevaisuudessakin kasvava tarve. Työmme tuloksena osaamisen taso nousee, uudet keksinnöt näkevät päivänvalon ja päättäjäsukupolvet saavat valmiudet rakentaa kestävää maailmaa.

Tiedetyön houkuttelevuus piileekin siinä, että olemme jatkuvasti mukana muovaamassa arkipäivää ja tulevaisuutta, isoja ja pieniä asioita. Olemme kehityksen ytimessä, keksimme ratkaisuja kaikkien avuksi ja valmennamme tulevia osaajia.

Tulevaisuus ei näytä itseään etukäteen ja siksi onkin tärkeää, että olemme valmiita tarjoamaan monia ratkaisuja yhden sijaan. Tämä edellyttää vapautta – vapautta ajatella, tutkailla, kokeilla ja valita. Ajatuksen lento ja luovuus takaavat sen, että kaikki ratkaisut eivät tule yhdestä tuutista, koska myöskään kysymykset eivät ole toisilleen sukua.

Mantrat syntyvät nopeasti, kun sanoihin ja niiden taakse kätkeytyviin teeseihin tartutaan kritiikittömästi ja toistellaan hyväksyttäviä ja suuren joukon jakamia käsityksiä. Ei ole riidan haastamista, jos ehdottaa toista näkökulmaa. Kriittisyys ei ole huonoa käytöstä, vaan keino nähdä eri lasien läpi. Lähi- ja kaukonäön vuorottelu avartaa maisemia. Isälläni oli tapana sanoa, että asioita pitää kuutioida – se pätee tähänkin.

Nykyisin vaikuttaa siltä, etteivät ihmiset saisi tehdä virheitä, vaan kaiken pitäisi heti mennä nappiin. Onnistuikohan muinainen tulenteko aivan ensiyrittämällä, vai paloivatko näpit? Oliko polkupyörä heti näppärä, vai huimasiko korkealla polkijaa?

Yritys ja erehdys -metodi on palvellut ihmiskuntaa kauan, eikä olisi mahdoton ajatus, että juuri kokeilemalla uudet hulluudesta neroudeksi muovautuvat keksinnöt saisivat alkunsa tulevaisuudessakin. Laitetaanpa häkkyrä kiertämään maapalloa, ja luodaan sen kautta paikannusjärjestelmä? Kukapa olisi uskonut ja arvannut.

Tulevaisuus vaatii aikaa kokeilemiselle, rohkealle testaamiselle ja avoimuudelle raportoida myös epäonnistumisista. Rohkeus on osa tiedettä ja sitä tulee arvostaa, sillä pelokas tiede ei luo uutta.

Tutkittu tieto vaikuttaa kaikkeen, ehkäpä vahvimmin sen parissa oppinsa saaneiden osaajien kautta. Opettamisessa pedagogiset ratkaisut ovat osa tätä vapautta, joka turvaa laadun ja uusimman tiedon entistä laajemman käytön.

Viime ajat ovat osoittaneet, että osaamme hirmuisella vauhdilla muovautua sellaiseen pakettiin, että opiskelijoiden on mahdollista edetä opinnoissaan. Käytänteet muuttuivat muutamassa päivässä, pakko saneli pedagogiset ratkaisut.

Nyt huolenani on se, että peruutuspeiliin katsomista voi joku pitää taantumuksena. Mitä jos haikailen massaluentojen perään? Mitä jos koen, että niissä yhteisöllisyys kukki, ihmiset jakoivat jotakin sellaista, joka kuuluu perinteeseen, eri tieteenalojen opiskelijat kohtasivat toisensa, yhteenkuuluvuus kasvoi? Olenko vanhanaikainen?

No on minulla vielä piirtoheitinkin, eli tunnustan syyllisyyteni. Mutta kyse on suuremmasta asiasta: Meille opettaja-tutkijoille pitää suoda mahdollisuus arvioida rauhassa kaikkea sitä, mitä tapahtui, mitä siitä kannattaa säilyttää ja mikä entisessä on palauttamisen arvoista. Vapaus koskee myös sitä, että voimme monipuolisesti tilannetta arvioituamme päätyä vanhaan, uuteen, kompromissiin tai johonkin vielä aivan ennen näkemättömään – tulevaisuus näyttää.

Tutkijat ja opettajat ovat nykypäivän sankareita, edelläkävijöitä ja uudisraivaajia. Työllämme on kauaskantoisia vaikutuksia. Työmme arvostus näkyy ajoittain oudolla tavalla, kun joudumme perustelemaan olemassaoloamme toistuvasti. Olemme kuitenkin läsnä jokaisen arjessa kännyköinä, rokotteina, uusina rakenteina, rakennettuina maisemina, hammaspaikkoina ja peruskoulun oppitunteina

---