Kolumni

Protestanttinen etiikka ja akatemian henki

Pandemia-aikoina ei yliopistojen kahvihuoneissa ole paljon rupateltu. Entisaikoina sitäkin enemmän. Säännöllinen aihe oli yliopistokulttuurin päivittely.

Erityisen raskaalta monesta tuntui jatkuva CV- ja hakemusposeeraus. Kahvitunnin päätteeksi todettiin ironisesti, miten mahtavia ja dynaamisia olemme. Sitten palattiin hiomaan näitä todistuskappaleita omasta menestyksestämme. Niinhän nyt vain kuuluu tehdä.

Max Weberin klassikkoteos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki sattui taas hiljattain käsiini. Kirjaa lukiessa ajattelin enemmän akateemista kulttuuria kuin kapitalismia. Teesini on, että suomalaiset yliopistot ovat muuttumassa luterilaisista kalvinistisiksi.

En tarkoita tavanomaisesti uskonnollisiksi luokiteltuja asioita, esimerkiksi yliopistojen avajaisjumalanpalveluksia. Puhun toimintakulttuurin piilouskonnollisista taustoista.

Weber tunnisti kapitalismin eetoksessa arvoja, joiden hän väitti juontuneen kalvinismista. Ajan takaa tällaisia juonteita akateemisessa kulttuurissa.

Molemmissa protestantismin haaroissa työ ymmärretään kutsumus- käsitteen kautta, mutta kutsumus käsitetään eri tavoin.

Luterilaisille kutsumus on oman tehtävän täyttämistä muiden hyväksi. Erilaiset kutsumukset takaavat sen, että ihmiset muodostavat keskinäisen auttamisen verkoston. Kutsumuksen täyttämisen mittari on se, että oma tontti tulee hoidettua.

Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela on selvästi luterilainen: asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kalvinistin mielestä luterilainen on laiska, Weber väittää. Kalvinistille kutsumus on kehittymistä Jumalan antamassa tehtävässä. Hän ei loju Ellun kanana, vaan väsymättä kultivoi itseään kohti yhä suurempaa pyhyyttä.

Kalvinisti jopa kirjaa huolella kehittymisensä pyhityksessä, josta näin tulee hallittu prosessi. Nouseeko teillekin mieleen CV:tään kirjoittava akateeminen uraohjus, jollaisia meidän kaikkien pitäisi olla?

Luterilaisuus ja kalvinismi tuottavat erilaisen yliopiston. Kauan sitten oli tavallista, että professorit ottivat virkavapaata toimiakseen ministereinä. Tilanne oli yhteisöllisen kutsumuskäsitteen luonteva seuraus. Kuka nykyään hörhöilee näin holtittomasti?

Weberin mukaan kalvinismi on yksilökeskeistä. Oleellista on oma pyhitys, joka paljastaa henkilön kuuluvan Jumalan valittuihin. On silmiin pistävää, miten keskeiseen asemaan kilpailu on nykyisessä akateemisessa kulttuurissa nostettu.

Kilpailun uskotaan seulovan esiin todelliset kyvyt, siis tieteen valitut. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin mitataan CV-kirjanpidossa yksilön meriittinä. Viis muusta maailmasta.

Aina on kilpailtu viroista, tehtävistä, maineesta ja paikasta auringossa. Uutta akateemisessa kulttuurissa on se, että kilpailu ja meritoituminen on institutionalisoitu portfolioineen kaikkineen opinto- ja urapoluiksi. Meno muistuttaa epäilyttävästi kalvinistin kirjanpitoa pyhityksen polulla.

En haikaile menneisyyttä. Kaikki ei ollut ennen paremmin. Haluan vain ymmärtää muutosta, jonka tuulet puhaltavat kalvinismin luvatusta maasta Yhdysvalloista. Mutta se, mikä sopii Juppiterille, ei aina sovi härälle.

Ehkä meidän pitäisi olla tietoisempia omasta kulttuuritaustastamme eikä henkisiä ajopuita. Silloin osaisimme paremmin mukauttaa vaikutteet omaan kulttuuriimme. Muuten seuraamme sokeasti menestyneempien esimerkkiä ja tunnemme olomme epämääräisen epämukavaksi.

Luterilaisessa kulttuurissa valtion määräysvaltaa arvostetaan korkealle. Kun opetusministeriöstä käsketään, napisemme kuin Tuntemattoman korpisoturit. Lopulta kuitenkin tehdään niin kuin herrat sanovat. Esivallan käskystä luterilainen leikkii vaikka kalvinistia.

---