Kirja-arviot

---

Helsingin yliopistoa pidetään maamme sivistyksen keskuspaikkana, onhan Helsinki Suomen pääkaupunki. Mutta aikoinaan tämä asema kuului Turulle, ja kaupunkia verrattiin itse antiikin Roomaan, koska se oli kirkollisen elämän keskus ja koska sekä Roomaa että Turkua ympäröi seitsemän kukkulaa.

Turku oli myös kukoistavan kaupankäynnin keskus ja lähellä Ruotsia. Niinpä ei ole ihme, että uudet aatteet rantautuivat maailmalta juuri Turkuun. Moni muistaa koulunpenkiltä alkuaine yttriumin löytäjän Johan Gadolinin, kasvitieteilijä, tutkimusmatkailija ja pappi Pehr Kalmin, humanisti Henrik Gabriel Porthanin ja pohjoismaisen klassisen liberalismin isän Anders Chydeniuksen. Muun muassa he esiintyvät FT, TkT Johan Sténin Kulta-aika-kirjassa.

Lukijaa tosin alkaa väsyttää se, että kirja vilisee myös varsin keskinkertaisia nyt jo unhoon vaipuneita tutkijoita. Tämän sijaan olisi voinut perusteellisemmin pureutua merkittäviin tutkijoihin ja heidän teorioihinsa. Paljon huomiota saa myös Gottfried Leibnizin metafyysistä filosofiaa popularisoinut saksalainen Christian Wolff, joka oli kohonnut Euroopassa ja myös Suomessa varsinaiseksi muotifilosofiksi. Wolffiakin kirjassa käsitellään turhan paljon ottaen huomioon sen, että hän ei ollut Suomessa käynytkään ja että muiden oppeja toistelleeseen Wolffiin ei enää törmää filosofian historioissa.

Ruotsilla oli korvaamattoman tärkeä rooli valistuksen siirtymisessä Turun Akatemiaan. Olihan Turun Akatemialla tiivis yhteys Uppsalan yliopistoon, jossa vaikutti esimerkiksi kasvitieteilijä Carl von Linné.

Maanviljelyn kehittäminen olikin tärkeä hanke. Suomen kansa eli köyhyydessä ja kurjuudessa, vaikka maa sen jalkojen alla kätki itseensä rikkauksia – kansalta puuttui tieto, taito ja tekniikka, jotka uusi luonnontiede pystyi sille tarjoamaan. Tärkeä oppi-isä oli uuden ajan tieteen profeetta Francis Bacon, joka korosti empiriaa ja tieteen käytännöllisyyttä.

Hyödyn aikakausi kesti vain 1730–1760. Se päättyi, koska lupaukset tieteen keksintöjen hyödyistä ja sovelluksista olivat täysin ylimitoitettuja, eikä edes Ruotsissa voitu viljellä silkkiäispuita, sokeriruokoa ja puuvillaa. Luonnontiedettä uudelle tasolle nostava perustutkimus loistikin poissaolollaan.

Lisäksi Saksassa nousi voimakkaasti esiin humanistinen virtaus, jonka asianajajaksi Turussa asettui juuri Porthan – ja vasta silloin tiedettä alettiin arvostaa puhtaasti tieteenä ja mielenkiinto keskittyi paljolti menetelmällisiin kysymyksiin ja hienouksiin.

Kirjassa esitellään ihmisten lisäksi pitkään ja karttakuvien kera Turkua ja sen kasvua Suomen pääkaupungiksi. Kaupunkia aiemmin tuntematon lukija oppii tuntemaan Turun kadut ja rakennukset tarkoin. Tämä kuuluu kirjan hyviin puoliin: on valaisevaa, että hyödyn aikakauden upeat arkkitehtuuriset puitteet tulevat esille.

Turun ja aikakauden hienoihin yksityiskohtiin uppoutuvassa kirjassa on myös ongelmansa. Se jää käsittelemänsä kohteen vangiksi, eikä millään tavoin huomaa kytkeä hyödyn aikakautta meidän aikaamme, joka myös asettaa hyödyn tavoittelun tieteen korkeimmaksi päämääräksi. Kirjassa ei ole varsinaista johdantoa tai esipuhetta, jossa tällaisia kytkentöjä olisi voinut tehdä.

Aikamme voisi nimittäin ottaa oppia tästä hyödyn aikakaudesta, joka onneksi meni pian mailleen. Ilman perustutkimusta ei pitkälle pötkitä. Tällaisena Kulta-aika kiinnostanee eniten aikakauteen erikoistuneita historioitsijoita.

Pekka Wahlstedt

---

---

Tiedeneuvo. Yksinkertainen nimi kiehtoi heti kustantajan kevätkatalogin sivuilla. Mikäs se tämä Tiedeneuvo on? Tietokirja, joka avaa ”ihmistieteellisiä näkökulmia luonnonvarapolitiikan muotoiluun”, sanoo alaotsikko. Eli siis mitä?

Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Juha Hiedanpään toimittama artikkelikokoelma kokoaa mitä ajankohtaisimpia aiheita: metsien vapaaehtoinen suojelu, biotalous, Itämeri, susi- ja kaivoskiistat ja niin edelleen. Tarkoituksena on tarjota teoreettisia ja tutkimukseen perustuvia apuja puntaroidun politiikan käyttöön.

Lähtökohta on osin teoreettinen, osin käytännöllinen, eli joidenkin artikkeleiden motivaatio nousee maailmassa olevista ongelmista, toisten teoreettisista oivalluksista. Kun tarkoituksena on tarjota näkökulmia, ei aina tarvitsekaan olla ratkomassa pulmia. Nämä ilmiöt eivät ole yksinkertaisia, joten syvällekin menevä teoreettinen erittely on joskus paikallaan.

Kun lupaillaan ”näkökulmia”, sitä odottaa, että omat näkymät laajenevat. Tästä kirjaa voi kiittää. Professori Jussi Uusivuori esimerkiksi kirjoittaa, kuinka jokamiehenoikeuksien olemassaolo voi saada metsänomistajat suhtautumaan penseästi vapaaehtoiseen suojeluun. Jos omia metsiä ei tarvitse suojella marjastusta, sienestystä ja muuta virkistyskäyttöä varten – kyllähän metsiä riittää kulkea – niin ei sitten myöskään tehdä. Käyhän se järkeen.

Jotkut artikkelit onnistuvat herättämään ajatuksia. Emeritusprofessori Pertti Rannikko kirjoittaa ”pienten lukujen politiikasta” – siitä, että tilastokeskiarvojen alle jää aina syrjäisiä paikkoja ja niiden vähälukuinen väki. Luonnonvarapolitiikassa ei kansakunnan mittakaava ole aina oikea, jos paikallisesti ja syrjässä kehkeytyy tragedioita.

Osa kirjan artikkeleista nousee tieteen ja politiikan dialogista. Kalastusbiologian professori Sakari Kuikka selostaa, kuinka bayes-laskenta taipuu Itämeren öljyonnettomuuksien riskianalyysiin. Toisaalta esimerkiksi metsiä henkistymispaikkana käsittelevä artikkeli esittää kiehtovan teoreettisen kehyksen, mutta harmillisesti suomalainen käytäntö ja aiheesta käyty keskustelu jäävät käsittelemättä.

Mikään jokamiehen tietokirja Tiedeneuvo ei ole. Vertaisarvioidut artikkelit on koottu kirjaksi ihan hyvällä silmällä, mutta sen verran eriparisia ne ovat, että muutaman sivun ottaa aina ennen kuin hoksaa, mihin suuntaan kirja on milloinkin menossa. Punainen lanka löytyy, mutta joskus vähän työläästi.

Kirjan viimeinen luku käsittelee koronakriisiä ja tiedeneuvojen merkitystä poikkeusaikojen hallinnassa. Valinta on rohkea, koska koronapuhe saattaa vanheta lukijoiden silmissä paljon pikemmin kuin kirjan muut aiheet. Silti on kiehtovaa, miten pandemian keskellä kirjoitetut analyyttiset tekstit muodostavat valistunutta ajankuvausta ja ajatuksia tulevasta. Samalla tietää, että niitä lukisi vuoden tai viiden päästä aivan eri silmin kuin nyt – vielä ei vain tiedä millaisin.

Ehkä loppuluku muistuttaa juuri siitä, että aihe on erinomaisen tärkeä. Luonnonvarapolitiikka on ala, jota pitää yhteen kietoutuvien ympäristökriisien aikoina punnita useiden päällekkäisten ja rinnakkaisten kriittisten silmälasien läpi: ilmastonmuutoksen hillintä, luontokato, kansainvälinen sääntely ja kilpailu vihreiden teknologioiden kehittämiseksi määrittävät suhdettamme luonnonvaroihin yhä uudestaan, joskus kivuliaastikin. On asioita, joiden kohdalla ei olisi varaa pohtia liian pitkään eikä erehtyä. Onneksi tiede tarjoaa selkänojaa.

Mirkka Hietasen laatimat kannet ovat yksinkertaisuudessaan aika hauskat, kuvakollaasi on jotenkin synkassa sisällön kanssa.

Mikko Pelttari

---