Yliopistojen valintakokeita
voi olla moneksi
Viime aikoina on käyty keskustelua
yliopistojen valintakokeista. On
esitetty esimerkiksi valintakokeiden
poistamista, siirtymistä aineistopohjaisiin
kokeisiin tai soveltuvuuskokeiden
painoarvon lisäämistä
joillakin opintoaloilla.
Opettajankoulutuksen uusimuotoinen
valintakoe on ollut myös
eräs mielenkiintoinen uusi kokeilu.
Keskustelun viriäminen ja kokeilut
saattavat osaltaan viitata
siihen murrosprosessiin joka suomalaisessa
akateemisessa maailmassa
on laajemminkin meneillään.
Sisäänotto ei ratkaise
yliopiston nousua huipulle
Tuon seuraavassa esille joitakin
keskusteluissa esille nostettuja argumentteja.
Eräänä näkökulmana
käydyssä keskustelussa on haluttu
esimerkiksi osoittaa, että lukiossa
hyvin suoriutuminen tulisi olla
suora tie yliopistoon. Perusteluna
on tällöin esimerkiksi esitetty, että
ylioppilastutkinnossa hyvin menestyneet
nuoret ovat jo osoittaneet
kyvykkyytensä akateemisiin
opintoihin ja heidät tulisi valita
suoraan yliopistoon. Yhtenä perusteluna
on myös esitetty että maailman
ns. huippuyliopistoissa tällainen
käytäntö on olemassa, ja
tällaisen sisäänpääsyn valikoivuuden
on nähty olevan jopa enne yliopiston
huippumenestykselle.
Kuitenkin lukuisissa muissakin
kuin ns. huippuyliopistoissa
opiskelijaksi tulijoilla on korkeat
arvosanat taustanaan: esimerkiksi
voi ottaa kielten oppialan suomalaisissa
yliopistoissa. Opiskelijoiden
kykytaso (lukioaikaisin
mittarein) on näillä aloilla korkea
yliopistoon sisääntulovaiheessa.
Miksi sitten vain jotkut yliopistot
menestyvät, mutta eräät toiset eivät
– vaikka valintajärjestelmän
kautta niihin kumpaankin on valikoitunut
huippuaines? Epäilen,
että ydintekijät siihen, mikä saa
jonkun yliopiston nousemaan huipulle,
ovat jossakin muualla kuin
siinä, millainen opiskelijoiden sisäänotto
on. Menestyksen taustatekijöinä
ovat todennäköisesti esimerkiksi
vankka taloudellinen resurssointi,
infrastruktuurin toimivuus,
opetuksen korkea taso ja tieteellisen
keskustelukulttuurin aktiivisuus,
monen muun seikan
ohessa.
Eräillä aloilla lukiomenestys
on hyvä mittari
On sinällään harmi, että ylioppilastutkinnossa
loistavasti menestyneet
joutuvat mittauttamaan
kyvykkyytensä vielä yliopistojen
valintakokeissa. Tuntuu varmastikin
turhauttavalta vastata monivalintatehtäviin,
jos valintakokeen
tulos ei tuo mitään lisäarvoa lukiossa
arvioituun osaamiseen. Eräillä
aloilla voidaan todellakin sanoa,
että lukioaikainen menestys on
hyvä mittari ennustamaan tulevaa akateemista kyvykkyyttä. Minun
on vaikea uskoa, että esimerkiksi
vain vaivoin lyhyen matematiikan
lukiossa suorittanut kykenisi suoriutumaan
yliopistossa tilastollismatemaattista
ajattelutapaa vaativasta
opiskelusta. Tuskin voinee
kiistää, etteivätkö lukiomenestys
ja ylioppilastutkinnon arvosanat
viittaa kyvykkyyteen joillakin
aloilla. Tämä tausta on otettava
aina huomioon valintakokeita laadittaessa,
jotta vältyttäisiin turhalta,
moneen kertaan tehtävältä
saman ilmiön arvioinnilta.
Mikä sitten voisi olla valintakokeiden
tuoma lisäarvo suhteessa
lukioaikaiseen menestykseen? On
olemassa aloja, joissa täytyy ottaa
huomioon myös muita, alakohtaisia
tekijöitä. Esimerkiksi laajemmat
tieteellisen ajattelun valmiudet
ja motivaatio ovat sellaisia tekijöitä,
joita valinnoissa on järkevää
huomioida. Lisäksi vaikkapa
ihmissuhdetyöhön valmistuvien
kohdalla on arvioitava huomattavan
monimutkaisia taitoja, eikä
pelkästään tiedollista osaamista.
Pelkät monivalintatehtävät tai opitun
pintatiedon kertaaminen valintakokeissa
eivät tällaisissa tapauksissa
kykene pääsemään kovinkaan
syvälle. Pitkällä tähtäyksellä
ajateltaessa, jo valintakokeissa itse
asiassa pohjustetaan työelämään
siirtymisen taitoja.
Mitkä olisivat valintakokeiden
erilaiset vaihtoehdot sen sijaan
että painotettaisiin pelkästään lukioaikaista
osaamista? Yksi mahdollisuus
olisi avata yliopistoon
pääsy kaikille halukkaille ylioppilaille
ilman sisääntulokriteerejä –
tällöin ensimmäisten vuosien aikana
karsiutuisi pois aines, jolla ei
ole opiskeluun todellista mielenkiintoa
ja tahtotilaa. Suomessa
tämä kuitenkin johtaisi melkoiseen
kriisiin, koska opetushenkilökuntaa
on vähän ja yliopistot
ovat aliresurssoituja ottamaan
vastaan suuria opiskelijamassoja.
Avoimen väylää voisi
hyödyntää enemmän
Toinen mahdollisuus olisi se, että
esimerkiksi avoimen yliopiston
kautta annettaisiin kaikille ylioppilaille
mahdollisuus suorittaa
opintoja valitsemallaan alalla aina
kandidaattitasolle saakka – ja vasta
sen jälkeen suoritettaisiin valintakoe
niille, jotka haluaisivat jatkaa
maisteritutkintoon. Jo tutustuminen
avoimen väylän kautta
akateemiseen opiskeluun ja oppialaan
voisivat toimia viitteenä siitä,
riittääkö opiskelijan kiinnostus
myöhempään opiskeluun ja soveltuuko
ala hänelle. Tässä vaihtoehdossa
siis valintakokeiden ajoitusta
muutettaisiin myöhemmäksi,
kuin suoraan lukion jälkeiseksi
kokeeksi. Samalla varsinaisten yliopistojen
paine perusopetukseen
vähenisi ja tutkijoiden aikaa siirtyisi
varsinaiseen tutkimustyöhön.
Valintakoemalleja voi siis olla hyvinkin
monia, ja kukin oppiala tietystikin
joutuu arvioimaan itsenäisesti,
mitä nimenomaisia väyliä
he haluavat käyttää.
Yliopistolaitoksen on syytä todellakin
reagoida ympäröivän yhteiskunnan
muutoksen arvioimalla
uudelleen sitä, mitä valintakokeet
todella mittaavat ja arvioivat,
missä vaiheessa niitä tehdään, ja
kuinka relevanttia tämä on yhteiskunnan
ja yliopiston kehityksen
kannalta. Se, että erityisesti Suomessa
käytetään valintakokeita, ei
ole peruste sille, etteikö niitä voitaisi
edelleenkin käyttää (samaa
argumentaation muotoa käyttäen
myös peruskoulujärjestelmän voisi
katsoa olevan epäkelpo keksintö,
koska kyse on ’vain’ täällä toteutettavasta
järjestelmästä).
Oleellisinta valintakokeissa on
tietystikin se, että ne arvioivat jotakin
sellaista uutta ja relevanttia,
jota aiemmissa koulusaavutuksissa
ei ole saatu vielä näkyville. Ongelmaksi
voi muodostua se, että
kokeiden kehittelytyö ja suunnittelu
vaativat runsaasti uusia voimavaroja.
Erilaisia valintakokeiden
malleja tulisi kuitenkin rohkeasti
arvioida ja vertailla keskenään.
Eeva Kallio
Dosentti, erikoistutkija
Jyväskylän yliopisto
Koulutuksen tutkimuslaitos
|