Tämä uusi työ

Uusi työ ja uusi työn kieli ovat saapuneet yliopistoon. Se alkoi jo aikaa sitten, tuli ikään kuin hiipien. Uusi työ – itse tehty, ylläpidetty ja päivitetty – on asettautunut niille sijoille, joissa oli ennen Tutkimus ja Opetus sekä vanha kunnon Hallinto, joka vain kohtuullisesti ja sivistyneesti häiritsi edellisiä.

Muuttuvalle työkulttuurille - myös uudeksi työksi kutsutulle - on tyypillistä väsymätön itsetarkkailu. Tämä tarve nousee itse työstä. Kun työ levittäytyy eri suuntiin, rikkoo perinteisiä työtilan ja -ajan rajoja ja vetää piirinsä persoonan koko käytettävyydessään, syntyy tilanne, jossa on jatkuva hallinnan vaje. Tämä yritys hallita hallitsematonta ilmenee jatkuvana työn kehittämisen hankevirtana, kuten organisaatiorakenteiden uudistamisena tai uusien tietojärjestelmien käyttöönottona. Reformien seuralaisena saapuvat myös uudenlaiset hallinnoinnin ja vallan muodot. Olennaista on se, että ne ovat nyt enimmäkseen työntekijälähtöisiä. Ne synnyttävät “ylläpitoa”, “päivitystä”, “itsearviointia” ja muuta sellaista, joka samalla valtaa yhä laajemman alan itse työn sisällöstä. Työksi ei siis riitä se, mitä ennen sanottiin tehtävien hoitamiseksi. Työstä tulee työtä vasta kun se pidetään vähintäänkin ajan tasalla tai sitä kehitetään edelleen.

Työtä tehdään puhumalla omasta työstä

Arkisella tasolla työkulttuurin muutos ilmenee siinä, että työstä puhutaan yhä enemmän. Kuulostaa paradoksaaliselta ja tautologiselta sanoa, että nykyisin työtä tehdään yhä enemmän puhumalla omasta työstä. Mutta miten sen muuten sanoisi? Työstä puhuminen siitä kirjoittaminen, raportointi jne. ei kuitenkaan ole ’vain puhetta’, vaan samalla puhetavoissa luodaan työn itsetarkkailun perspektiivit ja rajat. Kyse on todella työn hallinnasta, joka tapahtuu kielessä ja käsitteissä. Niiden sykkeessä uusi työ alkaa maailmoida ja tulee lihaksi.

Kun työtä kehittävä puhe ottaa kohteekseen yhä uusia työn ilmiöitä, eivät marginaalisimmatkaan sopukat jää rauhaan. Puhunta tunkee niille paikoille ja tiloihin, joissa ennen saattoi ’keskittyä työhön’ ja jotka tekijä koki oman ammattipätevyyden tai oman yksityisyyden piirikseen. Tämän puhunnan myötä syntyy myös uudenlainen työn näyttökulttuuri. Työtä ei voi tehdä ilman sen jatkuvaa suunnittelua, domentointia, seurantaa ja arviointia. Työtä ei myöskään enää saa ilman tähän viitekehykseen asettuvia näyttöjä. Yliopistoihin tulleet portfoliot kertovat muutoksesta ehkä jotain olennaista. ’Avoimessa kansiossaan’ hakija näyttää itsestään kaiken sen, mitä olettaa esimerkiksi vaatimuksen hyvistä vuorovaikutustaidoista edellyttävän. Hän ei kuitenkaan voi olla varma, mikä riittää ja on uskottavaa toisten hakijoiden tehdessä samoin, koska näytöt eivät ole enää perinteisen julkisen arvioinnin asia. Jos uudesta työpuhunnasta etsii ilmaisua tälle kaikelle, on tuskin parempaa sanaa kuin “ydinosaaminen”. Mikä on olennaista osaamista uudessa työkulttuurissa, uuden työn ydin? Olennaista on se, että osaa kaikkea. Tässä myös esimerkki uuden työn kielen ambivalentista ethoksesta. Riittää, että kehität osaamistasi tämän hajautetun vaatimuksen mukaisesti. Mikään ei riitä.

Sitoutuminen työyhteisöön ja sen arvoihin

Asiat ovat todella muuttuneet, mutta muutos, joka kulkee kielen kautta ja asettuu sinne aiempien merkitysten seuraan, kätkee usein alkuperänsä ja silloin muutokset saattavat näyttää viattomasti vain terminologisilta tai yksittäisiltä tapahtumilta. Missä ja milloin kuulinkaan ensimmäisen kerran puhetta omasta työhön sitoutumisestani? Milloin puheeksi tuli myös minun sitouttaminen työyhteisöön ja sen arvoihin? Ehkä pidempi aikaperspektiivi voisi kertoa, että myös yliopistojen kohdalla on kyse on koko työkulttuurin perustavasta murroksesta.

Miten 1970-luvun yliopiston lehtori olisi ymmärtänyt kuvauksen siitä, että hänen kollegansa, oppiaineen professori, on hänen lähiesimiehensä, jonka kanssa hänen on käytävä vuosittain kehityskeskustelu. Hänelle kerrottaisiin, ettei riittäisi vain tulostavoitteista suoriutuminen, vaan pitäisi myös sopia ne muodot ja tavat, joilla hän sitoutuu laitoksen visioon, strategiaan ja arvoihin, kuten yhteisöllisyyden kehittämiseen. Olisiko lehtorin ymmärrystä motivoitunut tieto, että hänen palkastaan neljännes on riippuvainen siitä, miten hän onnistunut noilla työsaroillaan ja miten hän onnistuu itse keskustelussa. Entä jos kehityskeskustelun päättyessä lehtorille kerrottaisiin, että hänen ovellaan odottaa tentissä reputtanut tyytymätön asiakas.

Tämä ei ole enää ajatusleikkiä. Uusi työ ja uusi työn kieli ovat saapuneet yliopistoon. Se alkoi jo aikaa sitten, tuli ikään kuin hiipien esimerkiksi niissä hallinnon tavanomaisilta näyttävissä kirjeissä, joille laitosten professoreilla oli tapana osoittaa välinpitämättömyyttä. Puhunnan edistyessä ja vallattua laitokset se näyttää liimautuvan kaikkeen siihen, mitä yliopisto kertoo itsestään ja hyveistään. Tätä itseään toistavaa erinomaisuus- ja vahvuuspuhuntaa tuskin enää monikaan jaksaa ihmetellä, ja sen oikeutuksen ja perustelujen ja kysyminen näyttää yhä harvinaisemmalta – jos sitä on ollutkaan. Kieli ja termit, jolla kerrotaan erinomaisesta työstämme ja sen vaikuttavuuden kasvusta on käynyt meille kovin tutuksi, ja vaikka osaisikin puhua ja ajatella toisin, se ei kannata, ei ainakaan, jos haluaa huiputtaa uusia huippuja.

Paluu entiseen työrauhaan on illuusio

Toisaalta, olen ihmetellyt, että yliopistoissa näyttää olevan kovin paljon niitä, jotka eivät ole tajunneet työkulttuurin muutosta. Vai miten muuten voisi ymmärtää esimerkiksi opettajien ja tutkijoidenkin toistuvaa puhetta hallinnollisten asioiden runsastumisesta ja työajan puutteesta. On kuitenkin ilmeisen naiivia ajatella kyse olisi enää työajan jakamisesta. Työaikahan ei ole kadonnut minnekään, vaan ongelmana on tapa, jolla sitä käytetään. Vanha vai uusi? Ehkä monia hämää yhä se, että jokainen uusi työn reformi näyttää lupaavan helpotusta ja parannasta asioiden tilaan toimeenpanonsa jälkeen. Kuitenkin uudistuksen perässä seuraa, toinen, kolmas ja niin edelleen. Näiden peräkkäisten ja päällekkäisten uudistusten ja kehityshankkeiden virrassa työ todella muuttuu ja paluu entiseen työrauhaan on paitsi illuusio myös epäsuotavaa. Ne, jotka käyvät mielestään edellä, puhuvatkin muutoksen hitaudesta ja muistuttavat viiveestä, joka on jo syntynyt kilpailijoiden eduksi.

Joka tapauksessa me olemme saaneet viime vuosina jo paljon: arvot, visiot, strategiat, tulostavoitteet, johtajat, uuden kannustavan palkkajärjestelmän avecinaan lähiesimiehet ja kehityskeskustelut, laatukäsikirjat ja siinä ohessa joukon erisnimiä kantavia olioita kuten Korpin, Kotan, Suvin, Optiman, Plonen ja sen sellaista, jotka kirjaavat ja dokumentoivat tuon kaiken. Kaikkien noiden kanssa me teemme nyt työtämme, ja vain se, mikä asettuu luotuihin viitekehyksiin, on niiden tavoitteiden mukaista, ilmaistavissa vaadituilla käsitteillä, jäsennettävissä mallin mukaan ja mitattavissa niin kuin mittari vaatii, on oikeaa työtä. Muu työ on muuttunut näkymättömäksi. Ja mikä ei ole näkyvää, sitähän ei ole. Näin uusi työ – itse tehty, ylläpidetty ja päivitetty – on asettautunut niille sijoille, joissa oli ennen Tutkimus ja Opetus sekä vanha kunnon Hallinto, joka vain kohtuullisesti ja sivistyneesti häiritsi edellisiä.

Emme tietenkään ole vielä saaneet kaikkea. Miten tulevan näkisi? Tajuan olevani näköalapaikalla, mutta ongelma on se, ettei tämä ei ole mikään panopticon. Ajattelin kuitenkin tarkkailla omaa työtäni. Sehän on minunkin työtäni, yhä runsaammin.

Petri Kuhmonen
Kirjoittaja työskentelee Jyväskylän yliopistossa / avoimessa yliopistossa filosofian opettajana