Kolumni Risto Nieminen

Kaksi kulttuuria

Galileo ja Darwin ovat jättiläisiä, joiden pysyvää vaikutusta tieteelliseen tutkimukseen ja maailmankuvaan on tänä vuonna merkkivuosien kunniaksi laajalti analysoitu. Tänä vuonna tulee myös kuluneeksi 50 vuotta Charles Percy Snown Cambridgen yliopistossa pitämästä Rede-luennosta, joka myöhemmin ilmestyi kirjana nimeltä The Two Cultures and Scientific Revolution. Sen keskeinen argumentti on, että luonnontieteiden (science) ja toisaalta ihmistieteiden ja taiteiden (humanities and arts) välillä on ammottava kuilu ja että näiden välinen vuoropuhelu on siten miltei mahdotonta. Snown diagnoosia kuvaa hänen kertomansa anekdootti: “Muutaman kerran olen provosoitunut ja kysynyt kulturellilta seurueelta, kuinka moni tuntee termodynamiikan toisen pääsäännön. Vastaanotto on ollut kylmä ja negatiivinen. Kysymykseni on kuitenkin vain luonnontieteellinen vastine tiedustelulle ’oletteko lukeneet Shakespearea?’”

Snown argumentointi synnytti kiivaan ja pitkään jatkuneen keskustelun, jossa humanistit ja kirjalliset piirit näyttivät olevan vahvoilla, sillä sitä käytiin heidän kotikentällään, painetussa sanassa, jossa tyyli, tunteet ja retoriikka usein ratkaisevat. Snown argumenteissa on helppo osoittaa heikkouksia, sillä hän perustaa ne kuvaamalla havaintojaan, joista lukijan on tehtävä johtopäätökset. Hänen tieteilijöistä ja humanisteista antamansa kuvaukset ovat lähellä stereotypioita, ja Snow naiivisti uskoo uudistuvan koulutuksen pystyvän poistamaan kulttuurien välisen kuilun (ja samalla varallisuuserot!) vuoteen 2000 mennessä.

Kulttuurien välinen kuilu ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. Postmodernismina tunnettu viime vuosikymmenien kulttuurisuuntaus on sitä itse asiassa leventänyt. Kuilu on myös syventynyt, kuten viime vuosien “tiedesodat” ja vaikkapa fyysikoiden Alan Sokal ja Jean Bricmont pureva kritiikki ja provokaatiot osoittavat. Vaikka tiede ja teknologia vaikuttavat yhä syvällisemmin ihmisten elämään, arkeen ja maailmankuvaan, moni humanisti haluaa rajata ne “kulttuurin” ulkopuolelle.

Kulttuurien välinen kuilu lienee alkanut revetä Kopernikuksen aikoihin, kun Maa ja sen asukkaat alkoivat vähittäisen siirtymisensä pois universumin keskiöstä. Tämän seurauksena myös ihmisten älyllinen toiminta alkoi jakautua kahteen kulttuuriin: yhtäältä ihmisen ja ihmisyhteisöjen kokemusmaailmaan ja toisaalta yritykseen löytää ihmisestä irrallisia selityksiä sille mitä ympärillämme on ja tapahtuu. Tämä toinen kulttuuri kehitti abstraktin matematiikan omaksi tehokkaaksi kielekseen.

Kahdella kulttuurilla on paljon yhteisiä ominaispiirteitä, kuten kielen, ajatusmallien, normien ja traditioiden vahvistamisen korostaminen. Yhteiset ajattelun ja hahmottamisen muodot, uskomukset ja käytännöt mahdollistavat kulttuureille ihmisten välisen kommunikaation ja tiedon vaihdon. Kahden kulttuurin ero on siinä, mitä ne kartoittavat ja koordinoivat. Humanistit kysyvät, mitä Kopernikuksesta alkanut vallankumous merkitsee ihmiselle. He etsivät merkityksiä ja painottavat näkökulmaa ja kokemuksia. Luonnontiede taas hakee yleispäteviä ja objektiivisia, havaintoihin ja toistettaviin kokeisiin rakentuvia kuvauksia ja selityksiä, mahdollisimman paljon irti tunteista ja haluista.

Tästä seuraa myös ratkaisevasti erilainen käsitys historiasta. Luonnontiede, vaikka se lepääkin jättiläisten hartioilla, voi usein keskittyä nykyisyyteen: tieteen tuottama teknologia voi yhdessä sukupolvessa muuttaa maailmamme lähes kokonaan. Ihmistieteiden ydin taas muuttuu vain samassa tahdissa kuin ihmisen syvin olemus, siis hyvin hitaasti, vuosisatojen tai –tuhansien aikajänteellä.

Nämä kahden kulttuurin väliset erot ovat niin syvälle juurtuneet, että on vaikea kuvitella niiden koskaan poistuvan. Yliopistomaailmassa tämä näkyy kampuksien eriytymisessä tai siinä, että lounaskahvilassa hakeudutaan tuttuihin porukoihin.

Historioitsijat ja kirjailijat eivät välitä luonnontieteen tuloksista halutessaan pohtiessaan ihmiskunnan tärkeitä kysymyksiä, ja halu ylläpitää epäsymmetristä (luonnontieteet ja teknologian poissulkevaa) kulttuurin määritelmä elää vahvana.

Luonnontieteilijät ovat kuitenkin hekin ihmisiä ja taiteilijat elävät maailmassa, jota voidaan kuvata innoittavan kauniina luonnonlakeina. Kahden kulttuurin välillä on siten lukemattomia linkkejä ja kontaktipisteitä. Kahden kulttuurin olemassaolo on myös tärkeätä tunnistaa silloin, kun ihmiskunta etsii ratkaisuja päivänpolttaviin kysymyksiin, joihin sisältyy myös vahva moraalinen huoli. Sellaisia ovat esimerkiksi energiapolitiikka, ilmastonmuutos, nanotieteet ja geeniteknologia. Kahdesta kulttuurista ei ehkä koskaan tule yksi, mutta yhdessä ne luovat uutta.

Kolumnisti toimii fysiikan professorina TKK:ssa. Hän on myös Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.