Minne tutkimus on unohdettu?

Sekä uusi että nyt jo kumottu yliopistolaki määrittelevät yliopiston tehtäviksi tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan ylimmän opetuksen antamisen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kuitenkin tutkimus- ja opetushenkilökunnalle on lisääntyvästi kasaantunut uusia tehtäviä, jotka syövät aikaa ja resursseja erityisesti tutkimuksesta. Tilastokeskus julkaisi vuonna 2006 selvityksen akateemisen henkilöstön työajan käytöstä. Sen mukaan esimerkiksi professorikunta tekee työtehtäviä keskimäärin 52 tuntia viikossa. Tästä 37 tuntia kuluu hallinto- ja opetustehtäviin. Koska ne on suoritettava virka-aikana, kaikki tutkimus tehdään iltaisin ja viikonloppuina, siis vapaa-ajalla. Tilastokeskuksen mukaan tilanne on samansuuntainen kaikissa tutkimus- ja opetustehtävissä.

Yliopistouudistuksen yhtenä tavoitteena oli keventää yliopistojen byrokratiaa ja antaa tutkijoille ja opettajille enemmän aikaa ydintehtäviensä suorittamiseen. Tilanne on valitettavasti kehittymässä täysin päinvastoin. Valtion yliopistoille myöntämä rahoitus on nimellisestä lisäyksestä huolimatta reaalisesti vähentynyt, mikä on johtanut yt-neuvotteluihin ja henkilöstön vähentämiseen. Leikkaukset on pääasiassa suunnattu tukihenkilöstöön. Nyt on kuitenkin unohdettu, että tuloksellinen tutkimus ja opetus edellyttävät monenlaisia teknisiä ja hallinnollisia tukitoimintoja. Pelkästään tukihenkilöstön vähentäminen ei poista tarvetta näihin tehtäviin, joten ne jäävät tutkimusta tekevien itsensä suoritettavaksi, mikä edelleen vähentää tutkimukseen käytettävää tehollista aikaa.

Hallintotehtäviä on pyritty rationalisoimaan muodostamalla erilaisia palvelukeskuksia sekä yliopistojen välillä että niiden sisällä. Tällä yritetään paikata sitä, että laitoksilla ei monessa tapauksessa ole lainkaan toimistohenkilökuntaa. Valitettavana seurauksena on ollut ainakin toiminnan alussa se, että säästöjen sijasta yliopistoille ja niiden yksiköille on tullut lisäkustannuksia ja tehtävien suorittaminen vaatii huomattavasti pitemmän ajan kuin ennen. Samalla osa tehtävistä on taas tässäkin tapauksessa kasautunut laitoksien tutkijoille ja opettajille. Pahimmillaan puhutaankin itsepalvelukeskuksista.

Kesän aikana sekä opetus- ja kulttuuriministeriö että SYL r.y. ovat ehdottaneet opintoaikojen lyhentämistä mm. kesällä annettavan opetustarjonnan lisäämisellä ja mahdollisuudella sallia opetuksen aloittaminen myös tammikuussa. Näillä toimenpiteillä voisi olla mahdollisuus tehostaa opiskelua ja lyhentää opintoaikoja, mutta väkisinkin tulee mieleen kysymys, mistä löytyy lisäresurssit tälle toiminnalle. Jotta kesäisellä opetustarjonnalla olisi opintoja nopeuttava vaikutus, kasvaisi vuotuisen opetuksen määrä. Samoin opintojen aloittaminen kaksi kertaa vuodessa lisää tarvetta ainakin peruskurssien järjestämiseen kahdesti vuodessa nykyisen yhden kerran sijasta. Jos opetuksen määrää lisätään ilman henkilöstön määrän kasvattamista, vähenee edelleen tutkijoiden mahdollisuudet tehdä tutkimusta. Oppilaitos, jonka toiminta perustuu vain koulutukseen ilman merkittävää panostusta tieteelliseen tutkimukseen, ei voi olla yliopisto.

Yliopistouudistuksen tavoitteena on parantaa suomalaisen tieteellisen tutkimuksen tasoa, lisätä sen näkyvyyttä ja tehdä maamme yliopistot huokutteleviksi ulkomaalaisten tutkijoiden rekrytoinnille. Toisaalta Suomen Akatemian viime vuonna julkaisemassa Suomen tieteen tila ja taso-raportissa todettiin maamme tieteellisen tutkimuksen olevan taantumassa. Yliopistouudistuksen yhteydessä toteutetut ja toteutettavat määrärahojen reaaliset leikkaukset, akateemisen henkilöstön ajan lisääntyvä käyttäminen muuhun kuin heidän ydintehtäviinsä sekä byrokratian voimakas kasvattaminen eivät palvele uudistukselle annettuja yleviä päämääriä maamme tieteen nostamiseksi kansainväliseen kärkeen, vaan johtaa vääjäämättä tutkimuksen taantuman jatkumiseen myös tulevaisuudessa.

Risto Laitinen
puheenjohtaja, Professoriliitto