Yliopisto – yksityisyrittäjien toimistohotelli?

Yliopisto on merkillinen työyhteisö. Kun esimerkiksi maaliskuussa annettiin yliopistosektorin lakkovaroitus, Tampereen yliopiston lakkopäällikkö sai tutkijoilta ja opettajilta huolestuneita kysymyksiä siitä, että ei kai heidän kuitenkaan tarvitse perua omaa seminaariaan tai muuta tapahtumaansa. Siis että kai me voidaan ihan vähän tehdä rikkurityötä, ei kai tätä lasketa?

Varsinkaan tutkijat ja opettajat eivät tahdo taipua ajattelemaan, että me olemme työntekijöitä ja että meitä vastassa on työnantaja, jota edustavat rehtori ja tavallaan tiedekunnissa rehtorin nimittämät dekaanit. Nyt olemme vuoden alusta alkaen saaneet alkaa totutella uuteen tilanteeseen, joka konkretisoitui maaliskuisen lakonuhan aikaan. Elinkeinoelämän keskusliittoon kuuluva Suomen yliopistojen työnantajayhdistys otti ehkä hieman koemielessäkin tiukan kannan neuvotellessaan työehtosopimuksista henkilöstöjärjestöjen kanssa. Entisiin palvelussuhteisiin liittyvät edut eivät olleet mikään itsestään selvyys, vaan niistä täytyi aivan oikeasti neuvotella. Tiedotussotaa käytiin molemmin puolin ja lakkovalmiutta parannettiin.

Onko tutkijoiden ja opettajien siis jatkossa syytä oppia ajattelemaan, että me olemme tiedetyöläisiä? Tulisiko meidän lakata ajattelemasta, että tutkimustyö on myös meidän harrastuksemme ja elämäntehtävämme, koska sellainen asenne heikentää lakkovalmiuttamme ja ylipäätään kykyämme puolustaa etujamme? Tulisiko meidän pitäytyä 1600 tunnin vuotuisessa työajassa eikä tehdä työnantajalle ilmaisia ylitöitä?

Noin radikaali asenteenmuutos on tuskin yliopistoyhteisössä mitenkään mahdollinen tai ainakaan toivottava. On kuitenkin muistettava, että julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi muuttuneet yliopistot eivät ole voittoa tavoittelevia yrityksiä. Sikäli myös työnantajien edustajien tavoitteena on yliopistojen menestyminen tutkimuksen ja opetuksen saralla.

Viime vuosikymmeninä on tullut suosituksi ottaa julkishallinnon uudistuksiin mallia yritysten organisaatio- ja johtamismalleista, mutta ne eivät kaikilta osin sovi yliopistomaailmaan siitäkään huolimatta, että emme enää ole osa valtionhallintoa. Myös yliopiston organisaatiouudistuksissa on muistettava ottaa yliopistoyhteisön erityislaatu huomioon.

Yliopisto on joiltakin osin kuin joukko omaa bisnestään pyörittäviä yksityisyrittäjiä. Yliopistossa on esimerkiksi tavallista, että tutkijat hakevat omissa nimissään omalla suunnitelmallaan itselleen rahoitusta ja yliopisto on vain eräänlainen toimistohotelli, joka tarjoaa tutkimussopimuksen ajaksi tilat ja laitteet ja hoitaa palkanmaksun. Suuremmasta tutkimushankkeesta neuvotteleva projektipäällikkö voi sopia jonkin ulkopuolista rahoitusta tarjoavan organisaation kanssa kaikesta omaa palkkaansa myöten. Usein tällainen projektipäällikkö myös käytännössä palkkaa hankkeeseen muut tutkijat ja suhtautuu saatuun rahoituspottiin kuin omaansa.

Tällaista ei voisi tapahtua yksityisessä yrityksessä. Olisi tavatonta ajatellakaan, että yksittäinen työntekijä neuvottelisi suurasiakkaan kanssa siitä, mikä hänen palkkansa on ja montako uutta työntekijää yritykseen otetaan siinä yhteydessä, kun asiakas ostaa yritykseltä erän sen tuotteita tai palveluita.

Joiltakin osin tällainen yliopistoissa vallitseva “sisäisen yrittäjyyden” tai pikkukauppiaan mentaliteetti on osoitus organisaation epäammattimaisuudesta. Ulkopuolisen rahoituksen varassa toimivia tutkimusyksikköjä voisi kehittää siihen suuntaan, että uusien tutkimusideoiden kehittäminen ja tutkimussopimuksista neuvotteleminen eriytettäisiin. Yksikön palveluksessa olisi joukko tutkijoita toistaiseksi voimassa olevilla sopimuksilla, luottaen siihen että palkkaraha saadaan kassaan uusista sopimuksista.

Toisaalta taustalla on se, että tieteen tekijän työn hedelmien ei katsota samalla tavalla kuuluvan työnantajalle kuin yritysmaailmassa. Esimerkiksi julkaisut ilmestyvät hyvässä ja pahassa ensisijaisesti tutkijan, eivät yliopiston nimissä. Mitä kaikkea tutkija on tehnyt, määräävät hänen arvostuksensa tiedemaailmassa ja tieteen työmarkkinoilla. Samalla tavalla senioritason tutkijat suhtautuvat ympärilleen rakentamaansa tutkimusryhmään tai yksikköön. Se on ikään kuin osa heidän elämäntyötään. Kun tutkijat siis valvovat oman tiedeyhteisönsä etuja vaikkapa rahanjaossa, kyse ei ole viime kädessä rahasta vaan kulttuuripääomasta.

Tämä kannattaa muistaa, kun laitosten ja tiedekuntien tilalle muodostetaan tieteenalayksiköt. Jos samalla myös tutkimusyksiköiden ja -ryhmien kokoamat ylimääräiset resurssit pannaan yhteen kasaan ja jaetaan tasan koko tieteenalayksikön kesken, moni menettää motivaationsa.

Pertti Alasuutari
akatemiaprofessori

Kirjoitus on julkaistu Tampereen yliopiston Aikalainen- lehdessä viime toukokuussa