Kirja-arviot
Olen halunnut kirjoittaa ihailuni ja rakkauteni tunnustuksen Helsingin yliopistolle”, sanoi Ilkka Niiniluoto kirjansa julkistustilaisuudessa Alma Materin päärakennuksessa. Ja hän on onnistunut tavoitteessaan. Kirja on onnistunut monella muullakin tavalla, vaikka se koostuu Niiniluodon aiemmin pitämistä puheista, kannanotoista ja kirjoituksista peräti kolmen vuosikymmenen ajalta. Niiniluoto kirjoittaa tieteestä järjestelmänä, tiedepolitiikasta ja sen yhteyksistä talouselämään. Hän käy läpi yliopistouudistuksia ja pohtii kritiikkiä, josta osa on kohdistunut myös häneen itseensä. Hän miettii keinoja, joilla yritysten ja yliopiston yhteistyö sujuisi kaikkia hyödyttävällä tavalla, mutta niin, etteivät osapuolet joudu luopumaan ominaislaadustaan. Niiniluoto on yliopistomies henkeen ja vereen. Kokemustakin on kertynyt: opiskelija-aktiivi Niiniluoto perusti kuohuvalla 60-luvulla Dilemma-järjestöä ja protestoi muiden mukana. Maisterinpaperit hän sai matematiikasta, mutta väitöskirja syntyi teoreettisesta filosofiasta. Ja filosofi hän on edelleen, professorin uran ja rehtorivuosiensa jälkeen. Niiniluoto siteeraa kirjassaan Aristotelestä, Milliä, Peirceä ja Rawlsia. Ja Raamattua. Niiniluoto saa filosofit elämään ja läpivalaisee sekä tutkijan arkea että tiedepoliittisia linjanvetoja isojen teorioiden avulla. Hän tuo mielikuvituksessaan J. V. Snellmanin nyky-Helsingin kampuksille ja näyttää, että edesmenneen senaattorin ajatukset tutkimuksesta ja opetuksesta kantavat tähän päivään asti. Luultavasti maailman vanhimman laadunvarmistusjärjestelmän, vertaiskontrollin, kehittivät alun perin juuri tieteentekijät 1600-luvulla. Anonyymiin vertaisarviointiin tiedeyhteisö nojaa edelleen. Parempaa keinoa oikean tiedon suodattamiseen väärästä ei ole keksitty, eikä digitaalinen tekniikka mitenkään muuta tätä tosiseikkaa. Niiniluoto viittaa lähes jokaisessa kirjoituksessaan peer review -julkaisemisen periaatteisiin. Samalla tulee selväksi, miksi tiede sinänsä ei voi olla demokraattista, vaikka yliopisto työpaikkana sellaiseen pyrkisikin. Parhaat yliopistot joko seisovat tai kaatuvat juuri vertaiskontrollin varassa, mutta järjestelmä tunnetaan kummallisen huonosti. Siksi on hyvä, että Niiniluoto nostaa sitä esiin. Asiaa soisi opetettavan jokaisen ainelaitoksen peruskursseilla. Nyt tilanne on valitettavasti se, ettei moni maisterikaan ei tiedä, miksi tieteellinen tieto eroaa muusta tietämisestä. Dynaaminen ja yhteiskunnassa elävä yliopisto olisi Niiniluodon toiveissa keidas, jonka hedelmistä kaikki nauttisivat. Se ei eristyisi temppeliksi, mutta ei myöskään myisi tilattua tietoa päivän hintaan kuin basaari. Elinkeinoelämän kanssa voi ja pitää tehdä yhteistyötä. Mutta yliopistolla tavoitellaan totuutta, yrityksessä voittoa. Niiniluoto vetää rajan tiukasti ja selvästi. Niinpä hän harmittelee sitä, että on tullut joskus leimatuksi sivistyksen viholliseksi. Hän on ajanut yliopistoa valtion tilivirastosta oikeushenkilöksi ja kannattanut uusia palkkausjärjestelmiä. Omien sanojensa mukaan hän on tavoitellut samaa kuin mielenosoittajatkin: humboldtilaista henkeä ja yliopiston parasta. Mai Allo
Suuri osa niin opiskelusta, tutkimisesta kuin muustakin yliopiston toiminnasta on tasaista ja arkista puurtamista siinä missä muukin työnteko. Mutta kun frakkeihin, tohtorinhattuihin ja -miekkoihin pukeutunut seurue laakerinseppeleiden kantajat edellään kulkee juhlallisesti yliopiston päärakennuksesta tuomiokirkkoon, arjen harmaa pilviverho repeilee niin yliopistolaisten kuin tilaisuutta ihastelevien tavallisten kansalaisten yllä. Promootio akateemisena juhlana -kirja kertoo, mistä juhla on peräisin ja minkälainen historiallinen perinne sillä on takanaan. Kirjaan on myös koottu sekä vanhojen että nuorien yliopistolaisten promootiopuheita sekä — tietysti — upeita värikuvia promootiokulkueesta ja juhlapuheista koko komeuden päättäviin iloisiin tanssiaisiin vanhan ylioppilastalon salissa. Promootioperinteen juuret löytyvät keskiajalta. Tuona hierarkkisena aikana jokainen askel yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylöspäin ympäröitiin erilaisilla seremonioilla ja juhlallisuuksilla. Näin promootiot olivat tapa toivottaa uudet oppineiden yhteisön jäsenet tervetulleiksi. Samalla juhlallisuuksilla vedettiin tiukka rajaviiva yhteisöön kuuluvien ja ulkopuolisten välille. Ruotsin Upsalan yliopistoon promootiot tulivat 1600-luvulla, ja Suomessa Turun akatemiassa järjestettiin 1600-1800 -luvuilla yhteensä 52 promootiota, jotka pysyivät samanlaisina 200 vuotta. Juhlan symboleilla ja esineillä onkin pitkä historia takanaan. Esimerkiksi laakerinseppele on peräisin antiikin Roomasta, jossa sitä pidettiin voitonmerkkinä taistelussa tietämättömyyttä vastaan, maisterinsormus symboloi sitoutuneisuutta ja uskollisuutta oppineisuutta ja sivistystä kohtaan ja tohtorinmiekka rohkeutta taistella näiden ihanteiden puolesta. Vaikka promootio on yliopiston sisäinen vihkimysseremonia, se on myötäillyt ja heijastanut myös ympäröivän yhteiskunnan muutoksia. 60- ja 70-luvuilla vasemmistolaiset arvostelivat juhlien kalleutta ja olivat kaatamassa koko juhlaa, mutta vauraalla 80-luvulla juhlat nostettiin taas kunniaan. Myös muutokset sukupuolten hierarkioissa näkyvät kiintoisalla tavalla promootiossa: aikaisemmin seppeleensitojat ja -kantajat olivat nuoria naisia — usein johtavien professorien tyttäriä — , mutta nyttemmin on alettu nähdä myös nuoria miehiä seppeleenkantajina. Juhlallisia ja vaikuttavia ovat promootioissa pidetyt puheet. Kirjasta löytyvätkin vuoden 2010 promootion puheet, ja niiden pitäjien kirjo ulottuu Anto Leikolasta, Matti Klingestä ja Björn Vikströmistä nuoriin vastavihittyihin maistereihin. Mukana on myös pitkä tiedettä ja lyriikkaa oivaltavasti yhdistävä Vesa Haapalan runo. Puheiden teemat ovat hyvin kattavia ja ulottuvat vanhojen aikojen nostalgisesta muistelusta kiperiin ajankohtaisiin kysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen, monikulttuurisuuteen ja globalisaatioon. Ydinviesti on että yliopisto — tieteen ja sivistyksen soihdunkantajana — ei saa eristyä muusta yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Näin promootiokulkueen voisi nähdä symboloivan myös tieteen kehitystä ja voittokulkua ja sitä ihastelevan kansan ympäröivää yhteiskuntaa. Sujuvasti kirjoitettu ja hienoin kuvin koristettu kirja sopiikin niin nuorille yliopistoon aikoville nuorille kuin vanhemmille promootiokulkueita seuranneille ihmisille. Pekka Wahlstedt
|
