Kuka uskaltaa palkata tohtorin?

Suomen ja maailmantaloudessa eletään epävarmoja aikoja. Vaikka toistaiseksi maamme työttömyysaste on pysynyt Eurooppalaisittain matalana, työhön liittyvä epävarmuus koskettaa jo nyt monia suomalaisia.

Toisin kuin menneinä vuosina, korkea koulutus, ei edes tohtorin tutkinto, nykyään takaa työtä. Tämän vuoden alussa Suomessa oli tilastojen mukanaan 539 työtöntä tohtoria. Heinäkuun lukujen mukaan heitä oli jo 628, ensimmäisen kerran yli 600. Vuoden takaiseen verrattuna määrä on noussut yli 10 prosentilla. Viime vuosi oli ennätysvuosi myös tohtorin tutkintojen määrässä: heitä valmistui 1 642. Olin alkuvuodesta yksi numero tilastossa. Marraskuussa 2011 valmistui Kekkosen ja kirkon suhteita 1960-luvulta 1980-luvun loppuun käsittelevä post doc -tutkimus, eikä yrityksistä huolimatta rahoitusta tai muutakaan työtä heti löytynyt. Kuten väitöksen jälkeen 2007, tyhjensin työhuoneeni yliopistolla ja menin työvoimatoimistoon ilmoittautumaan työnhakijaksi. Vaikka asiointi toimistossa oli tuttua ja palvelu asiallista, työttömäksi jääminen on aina iso henkinen kolaus. Toimeentulohuolien ohella se vei pohtimaan myös omaa uravalintaa.

Työttömyyttä käsitellään Suomessa pääosin sen yhteiskunnan ja yksilön taloudelle aiheuttaman taakan näkökulmasta. Toimeentulon puolesta tämän ymmärtää, vaikka jo yksilön uudelleen työllistymisen näkökulmasta työttömyyden henkiseen puoleen olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Apurahatutkijan kohdalla työttömyyteen liittyy myös yhä voimassa oleva tulkinta, jonka mukaan apurahakautena ollaan poissa työmarkkinoilta, eikä apuraha näin ollen kerrytä työssäoloviikkoja ja ansiopäivärahan perusteena käytettävää palkkaa.

Työtä etsiessäni vastasin kymmeniin työpaikkailmoituksiin ja lähetin saman verran avoimia hakemuksia. Suurimmasta osasta jälkimmäisistä ei kuulunut ikinä mitään. Ainut työvoimatoimiston CV-netin kautta tullut työtarjous koski ovelta ovelle kiertävää pölynimurikauppiasta. Siihen en tarttunut, vaikka muuten hain töitä ennakkoluulottomasti. Muutama työnantaja näki vaivan kertoakseen, että olen liian koulutettu työhön, ja toivotti menestystä pyrkimyksilleni löytää töitä.

Parin kuukauden yrittämisen jälkeen pääsin lopulta muutamaan työhaastatteluun, joiden pääkysymykseksi osoittautui se, miksi minä haluan tohtorin tutkinnostani huolimatta tänne töihin.

Lopulta löytyi niitä, joita koulutus ei häirinnyt. Pääsin lyhyisiin pätkätöihin. Toukokuussa tuli tieto, että olen saanut apurahan, ja näin ollen tänä syksynä päättyi tämänkertainen työnhakukierrokseni yliopiston ulkopuolella.

Viime keväänä järjestimme Helsingin yliopiston tieteentekijöiden puitteissa yliopistolla hyvin osanottajia keränneen työttömyyden ja työn epävarmuuden kohtaamille tarkoitetun vertaistukitapaamisen. Siellä käydyssä keskustelussa ilmeni, että työnantajien parissa elää yhä vahvana näkemys, ettei tohtori osaa tehdä muuta kuin tutkia. Monen kokemus myös oli, että akateemisesti painottuneella ansioluettelolla on vaikea saada töitä yliopiston ulkopuolelta.

Koulutuksen merkityksestä ansiona työkokemuksen rinnalla on yhteiskunnassamme syytä käydä avointa keskustelua. Maallamme ei ole varaa kouluttaa valtion ja säätiöiden tuella tohtoreita kortistoon.

Asenteisiin tarvitaan muutosta, sillä nykyisillä tohtorikoulutusmäärillä vain osalle väitelleistä löytyy töitä yliopistoilta. Jatkokoulutukseen kannattaisi lisätä enemmän yliopiston ulkopuolisia työelämävalmiuksia vahvistavia osia, ja yliopistojen ottaa aktiivinen rooli kouluttamisiensa tohtorien taitojen markkinoimisessa ulospäin.

Yliopistot voisivat teematapahtumien ja tiedottamisen avulla kertoa työnantajille, että tohtorit osaavat tehdä muutakin kuin tutkia. Samalla pitäisi tietenkin korostaa, että tutkimusta tarvitaan myös yliopiston ulkopuolella.

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 18