Kaiken kyseenalaistaja

Kari Palosen kaltaiset tutkijatyypit harvinaistuvat yliopistojen kampuksilla. Palonen on kokenut monet yliopistomullistukset. Nyt hän suosittaa, että yliopistojen sisällä tehtäisiin selvempi ero yliopistomaisen ja yritysmäisen toiminnan välillä.

Professori Kari Palonen aloitti Jyväskylän yliopistossa aivan 1970-luvun lopussa, jolloin taistelu tutkinnonuudistuksesta oli ajankohtainen. 1990-luvun lama laittoi yliopistotkin lujille. Nykyistä kriisiä on jatkunut vuosia.

Monenlaiset suhdanteet pitkällä urallaan nähnyt Palonen on tunnettu Jyväskylässä persoonana, josta on riittänyt puhumista. Monenlainen byrokratian ja turhiksi katsomiensa toimien vastustaminen on ollut valtio-opin professorille arkea vuosikymmenten ajan. Ja on hän tehnyt tiedettäkin. Kaksi akatemiaprofessorikautta, huippuyksikön johtajana, laaja kansainvälinen toiminta ja 26 ohjattua väitöskirjaa ovat nostaneet hänet useiden kollegojen mielestä alansa ykköseksi Suomessa.

Hyvät neuvot vuosikymmenien kokemuksista ovat tarpeen nyt, kun yliopistoissa on tavanomaista kovempaa. Aina tutkijat valittavat, mutta nyttemmin puhe usein menee negatiivisudessaan aikaisempaa pidemmälle. Puhetta koko järjestelmän hiljaisesta alasajosta kuulee mainintoina yllättävän usein. Jos ulkopuolista rahoitusta ei järjesty, ainakin tutkimus kärsii.

— Puheen taustalla on rahoituksen supistuminen, sekä pikemminkin rahoituksen kohdentaminen ”soveltaville” aloille, joilla ei suurta oppineisuutta vaadita ja käsitteiden periaatteellista kiistanalaisuutta ei ymmärretä.

Palosen mukaan voisi miettiä tieteiden välistä reilua peliä. Resursseissa paremmissa asemissa ovat aina olleet tekniset ja lääketieteet.

Uusi hallitus on kirjannut muutaman positiivisen lauseen ohjelmaansa, mutta käytännössä tilanne on toinen. Yliopistorahoitusta kurjistava linja jatkuu jo toista hallituskautta ja kokonaisuudessaan yliopistoihin kohdistuu noin 500 miljoonan leikkaukset.

Huonoja suhdanteita tulee ja menee

Varsinkin nuoret tutkijat miettivät, kannattaako uraa enää jatkaa. Vanhemmilla tutkijoilla on aikaisempaa suurempia vaikeuksia saada hankkeita läpi. Oman työuran jatkon ratkaiseminen on vaikeata.

Monet vuosikymmenet yliopistolla vaikuttanut näkee asian toisin.

— Huonoja suhdanteita on tullut ja mennyt. Ei niistä pidä hirveästi välittää vaan keksiä jotakin muuta. Miten löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia? Yksi suunta voi olla se, että osa yliopistosta siirtyy yhä enemmän vapaamuotoisemmiksi, akateemisiksi instituutioiksi.

— Nyt on paljon säätiöiden rahoittamaa toimintaa. Ehkä näin voisi syntyä uutta alkua. Ehkä minä kuitenkin korostaisin sitä, että yliopiston sisällä tehdään selvempi ero yliopistomaisen, koulumaisen ja yritysmäisen toiminnan välillä ja tieteen autonomiaa käytetään tämän mukaisesti. Yliopiston pitää näin kirkastaa profiilia.

Tiedon tuottaminen muissa kuin yliopistollisissa organisaatioissa on normaalia arkea. Monella tavalla kirjo on laajentunut viime vuosina. Esimerkiksi ajatuspajat pääsevät helposti julkisuuteen, vaikka tekijöiden tieteellisyys näkyy ohuesti niiden taustalla. Viime vuosina yliopistoista esiin nousseet start up -yritykset laventavat uudentyyppistä tekemistä. Ehkä näin säätiöpohjaisille, välimuotoisille ja vapaamuotoisimmille yhteisölle olisi paikkansa. Tietotekniikka on helpottanut aineiston keräämistä, käsittelyä ja jakamista edelleen. Yksittäiselle tutkijalle esimerkiksi humanistisella tai yhteiskuntatieteellisellä alalla yliopiston ulkopuolelle siirtyminen on henkisesti nyt helpompaa kuin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten yliopistoyhteisöstä irtautujaa ihmeteltiin, ei enää.

Valtio-oppineet päättäjät eivät puolusta politiikan tutkimusta

Yliopistokriisejä on ollut melkein joka vuosikymmenellä. Suuri kriisi oli tutkinnonuudistus, jota suunniteltiin 1970-luvun lopussa ja pantiin toimeen 1980. Jos se olisi toteutettu sellaisena mallina kuin se suunniteltiin – koulumaisuus, ammatillisuus, porvarillisen työnteon rytmi, tieteenalojen purku – olisi se merkinnyt ainakin pitkän linjan professorin mielestä todellista yliopiston tuhoa.

— Bolognan sopimus paljon myöhemmin oli tässä mielessä paljon harmittomampi.

Hyvät ja huonot ajat vaihtelevat. Yliopistoilla 1980-luvulla oli apurahoja niukalti ja väitöskirjoja tuli vähän. Työskenneltyään lukuvuoden 1992-1993 Frankfurtissa varttuneen tutkijan tehtävissä Palonen palasi kotimaahansa keskelle pahinta lamakautta. Oli myös koottu yhteiskuntatieteiden teurastuskomiteaksi nimetty ryhmä, joka ei kuitenkaan teurastanut mitään.

—Siinä vaiheessa tilanne oli se, että ei osattu sanoa, mihin suuntaan mennään. 1990-luvulla väitöskirjantekijöille alkoi järjestyä paremmin apurahoja, vuosikymmenen puolivälissä syntyivät tutkijakoulut ja myös Suomen Akatemian tutkimusrahoitusta vahvistettiin Paavo Lipposen hallituksen aikana.

Vaikka Palonen korostaa tässä tilanteessa itse kullekin tutkijalle omien vaihtoehtojen miettimistä ja niiden toteuttamista, tilanne on yhteiskunnallisilla ja humanistisilla tieteenaloilla vakava, tosin se on ollut sellainen hänen mukaansa 1970-luvulta saakka.

Palonen opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä silloin, kun se oli suurta muotia, 1960— 1970 -luvun vaihteessa.

— Useimmat pääministerit Holkerista lähtien ovat olleet valtio-opin tai lähialojen edustajia, mutta missään ei ole näkynyt, että politiikan tutkimusta olisi erityisesti tuettu tai julistettu sen tärkeyttä, pikemminkin päinvastoin.

Talous- ja hallintokieltä syytä vastustaa

Asiateksteihin keskittynyt toimittaja nauraa harvoin ääneen muistiinpanoja selatessaan. Palosen kohdalla voi. Hän on ollut vuosikymmenten ajan tunnistettava hahmo Jyväskylän yliopiston kampuksella. Värikkäät mielipiteet ovat kulkeneet muistitietona opiskelijasukupolvesta toiseen.

Palonen itse sanoo, että hänen tyyppisiään oppineita ja kirjoja kirjoittavia professoreita ei enää ole tulossa. Eri aikakausi tuo erilaiset ihmiset. Ehkä oman vuosisatansa tunnetuin historioitsija, saksalainen Reinhart Koselleck (1923—2006) vei kiinnostuksensa niin monelle alueelle, ettei sellaisen hallitseminen olisi mahdollista.

— Hän kuului sellaiseen vanhaan professorikaartiin, joka tutki kaikkea mahdollista. Hänellä oli ihailtava yleistietämys.

Yliopistouudistus 2010 alkaen on merkinnyt, kuten Weber-tutkija Palonen mielestään hyvin ymmärtää, yritystä alistaa yliopiston opettajien ja tutkijoiden ajatus- ja puhetapa hallintokielelle.

— Itsehallinnolliseen ja akateemiseen vapauteen nojaavan puheen ja siihen liittyvien käsitteiden tilalle yliopistoväki yritetään saada talous- ja hallintotieteiden muotien mukainen puhetapa. Tuossa puhetavassa yliopistoväki ei ole enää itsenäinen toimija.

Osa vanhasta opettajakunnasta tekee pientä vastarintaa. He muun muassa merkitsevät latinankieliset arvosanat ja hallinto kääntää ne sitten nykymuotoiseen malliin.

Palonen on toiminut yliopistohallintoa vastaan jättäytymällä järjestelmällisesti jokaisesta henkilökunnan koulutuksesta.

— Mitä minä siellä tekisin? Meitä on kyllä muitakin.

Teksti Tiina Huokuna
Kuvat Veikko Somerpuro

• Painetussa lehdessä sivu 25