Tutkijanuran maalin tavoittaminen yhä vaikeampaa

Yliopistouudistuksen jälkeen tutkijanuran houkuttelevuutta ei ole parannettu vakinaistamisilla. Määräysten kestotkaan eivät ole ihmeemmin pidentyneet.

Fantastiseksikin luonnehditun yliopistouudistuksen jälkeen yliopistoilla on ollut mahdollisuus toimia itsenäisesti ilman valtion henkilöstöpoliittista ohjausta, joka oli aiemmin koettu henkilöstöpolitiikan kehittämisen esteeksi. Yliopistojen rehtorit pitivätkin yhtenä tärkeimmistä yliopistolain tuomista hyödyistä yliopistojen työnantaja-aseman saamista.

Oman henkilöstöpolitiikkansa turvin yliopistoilla on nyt ollut mahdollisuus tehdä tutkijanurasta entistä houkuttelevampaa. Suomen tieteen tilan ja tason arvioinneissahan on toistuvasti kiinnitetty huomiota tutkijanuran epävarmuustekijöihin. Raporteissa on suositeltu tutkijoiden urakehityksen vahvistamista ja korostettu menestyksellisen tutkijan oikeutta pysyvään työsuhteeseen. Suomalaisen tieteen kriittisenä menestystekijänä on pidetty sitä, kuinka hyvää henkilöstöä pystytään rekrytoimaan ja nostettu esiin huoli siitä, että tutkijanuran ennakoimattomuus ja lyhytaikaiset työsuhteet vähentävät kiinnostusta tutkijantyöhön. Myös yliopistolakia uudistettaessa tutkijanuraan liittyvät epäkohdat tiedostettiin ja aiemmin huonoa henkilöstön asemaa haluttiin parantaa.

"Uudistuksella ... tuetaan yliopistojen mahdollisuuksia entistä parempaan henkilöstöpolitiikkaan ja tehdään tutkijanura entistä houkuttelevammaksi (HE 7/2009)."

"... jatkossa on yliopistoissa kiinnitettävä selvästi nykyistä enemmän huomiota määräaikaisuuksien käytön lainmukaisiin perusteisiin. Tavoitteena tulee olla, että nykyisten määräaikaisten palvelussuhteiden osuus kaikista palvelussuhteista vähenisi selvästi. Tutkijanuran houkuttelevuutta heikentää nykytilanteessa sen ennakoimattomuus ja katkonaisuus. (Sivistysvaliokunta 5/2009 vp.)"

Kuinkas sitten kävikään?

Halusimme selvittää millaisia muutoksia yliopistossa työskentelevien opettajien ja tutkijoiden työsuhteissa on viidessätoista vuodessa tapahtunut. Olimme kiinnostuneita siitä miten henkilöstöpolitiikan parantaminen ja tutkijanuran houkuttelevuuden lisääminen oli onnistunut. Aineistona olivat Tieteentekijöiden jäsenkyselyihin vuosina 1998-2013 vastanneet yliopistoissa työskennelleet opettajat ja tutkijat (yhteensä 6 135). Tämän lisäksi on hyödynnetty erilaisia tietokantoja ja tilastojulkaisuja.

Suomalaisille yliopistoille leimaa-antavana piirteenä on edelleen määräaikaisuuksien suuri määrä (taulukko 1). Vuodesta 2000 vuoteen 2013 tullessa määräaikaisten palvelussuhteiden määrä on vähentynyt ainoastaan kuusi prosenttiyksikköä. Vakinaisen henkilöstön lisääntyminen näyttää pysähtyneen vuoden 2006 tasolle saakka. Koska ammattiryhmiä ei ole eroteltu erikseen Netra-raportointipalvelussa, kertoo taulukon määräaikaisten osuus pätkätyöläisten määrän koko yliopistossa.

Sivistystyönantajien vuotta 2013 koskevien tietojen mukaan opetus- ja tutkimushenkilöstöstä määräaikaisia on peräti 72 prosenttia, mutta muun henkilöstön puolella vain 22 prosenttia. Yliopistojen opettajien ja tutkijoiden palkkausjärjestelmän mukaisiin vaativuustasoihin suhteutettuna vuonna 2013 määräaikaisia oli 98 prosenttia vaativuustasoilla 1-4, 61 prosenttia tasoilla 5-7 ja 28 prosenttia ylimmillä vaativuustasoilla 8-11. Vaikka tutkimus ja opetus ovat yliopistolain mukaan yliopistojen tärkeimmät tehtävät, eivät yliopistot ole halunneet vakinaistaa henkilöstöään näihin tehtäviin. Kehityskulku on ulottunut myös tutkijanurahierarkian huipulle, sillä Suomen Akatemian raportin mukaan vuosina 2010-13 yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin rekrytoitiin 1 219 professoria, joista yli puolet (53 %) oli määräaikaisia.

Tilastojen perusteella määräaikaisuus on siten edelleen suuri ongelma. Myös Tieteentekijöiden liiton kyselyt osoittavat samaa, joskin ne paljastavat ongelmien keskittyvän etenkin väitelleisiin tutkijoihin (kuvio 1). Väitelleet opettajat ovat vuonna 2013 selvästi harvemmin määräaikaisessa palvelussuhteessa kuin vuonna 1998. Muutos väitelleisiin tutkijoihin verrattuna on erittäin merkittävä, sillä vuoden 1998 lähtötaso oli lähes sama. Vakinaisia opettajien palvelussuhteita selittää osaltaan aiemmin asetustasolla määräaikaisiksi säädeltyjen virkojen muuttaminen pysyviksi, mutta tämä ei selitä kaikkea. Kysymys näyttää olevan nimenomaan yliopistojen haluttomuudesta vakinaistaa väitelleitä tutkijoita tutkimustehtäviin. Ammattiryhmien sisällä ei ole tilastollisesti merkitseviä eroja sukupuolten välillä. Opettamista näytetään kyselyjen perusteella pidettävän yliopistoissa selvästi tärkeämpänä kuin tutkimusta.

Yliopistouudistus ei näytä vakinaisten palvelussuhteiden lisääntymisen perusteella lisänneen tutkijanuran houkuttelevuutta. Eikä houkuttelevuutta näytä parantavan myöskään määräysten keston vähäinen kasvu (kuvio 2). Viidentoista vuoden aikana väitelleiden tutkijoiden keskimääräisen työsuhteen pituus on lisääntynyt noin kolme kuukautta, opettajilla puolestaan lyhentynyt noin puoli vuotta.

Tutkijanuran houkuttelevuutta ei ole parannettu siten myöskään määräysten kestoa pidentämällä. Tulkinta saa entisestään tukea kun katsotaan, kuinka suurella osalla väitelleistä nykyinen määräys on korkeintaan vuoden mittainen. Kyse ei ole edes siitä, että määräykset perustuisivat sijaisuuksiin, sillä vuoden 2013 osalta sijaisuus oli syynä määräaikaisuuteen noin 4 % väitelleistä tutkijoista ja joka viidennellä (21 %) väitelleellä opettajalla.

Kovin pitkillä työsopimuksilla vapaan tieteen edistämistä ei Suomen yliopistoissa siten harjoiteta.

Miksi huolestua?

Lyhyet määräykset ovat estämässä yliopistolain tavoitteiden saavuttamista ainakin tutkimuksen laadun osalta. Epävarmuus tulevasta on keskeinen ongelma lyhyisiin pätkittyihin määräaikaisiin pesteihin liittyen. On viitteitä siitä, että tulevaisuuden epävarmuus vaikuttaa tutkimuksen laatuun, sillä lyhyissä projekteissa ei ole aikaa syvällisesti paneutua asioihin. Tutkijat kiirehtivät ulkoisen rahoituksen perässä projektista toiseen ilman, että heille annetaan aikaa keskittyä kunnolla aiheeseen.

Vielä viime vuosituhannella väittely oli tutkijan "lupakirja". Sitten ryhdyttiin panostamaan post doc -vaiheen pätevöitymiseen, kunnes ollaankin tilanteessa, jossa professoritkin jaetaan eri kasteihin tenure track -järjestelmien myötä. Tällä viestitetään sitä, että tutkija-opettajien vakanssit ovat koko ajan tulilinjalla. Tutkijanuran maali on koko ajan liikkeellä eteenpäin, ja sen kiinnisaaminen on yksittäiselle opettajalle ja tutkijalle yhä vaikeampaa. Suhtautuminen työntekijöihin on selvästi muuttunut ja nyt näytetään epäiltävän, että ilman ulkopuolisia pakkoja, tutkija-opettajat laiskistuisivat eivätkä enää tekisi mitään. Vapaan tutkimuksen edistämisen ja tieteen uudistamiseen asetelma ei kuitenkaan liene omiaan.

Kun akateemisille työmarkkinoille tulvii joka vuosi yli 1600 tohtoria, ei yliopistoilla ole ollut pakkoa parantaa henkilöstöpolitiikkaansa. Myöskään tutkijanuran houkuttelevuuteen ei ole tarvinnut kiinnittää huomiota. Voi kuitenkin kysyä selittävätkö pätkätyöt, yliopistojen työntekijäistyminen, jatkuva epävarmuus ja yliopistojen sitoutumattomuus tutkijoihinsa ja opettajiinsa sitä, miten suomalainen tutkimus muihin verrokkimaihin verrattuna on kehittynyt.

Kirjoituksen pohjana on tekijöiden artikkeli: Tutkijanuran eriarvoistuminen pysyy ja pahenee - yliopistolain tavoitteiden saavuttamattomuus, joka on julkaistu Eriarvoistuva korkeakoulutus (toim. Aittola & Ursin 2015) -kirjassa.

teksti Antero Puhakka, Juhani Rautopuro & Visa Tuominen

• Painetussa lehdessä sivu 34