Pääkirjoitus

Kyky kilpailla menestyksekkäästi

Kesällä ajatukset saavat kulkea vapaina ja löytää uusia polkuja. Tämä on parhaimmillaan yliopistotyön uudistavaa aikaa. Kesällä on perinteisesti myös uutisrintamalla hiljaisempaa. Välillä tuntuu kuin olisi kaksi maailmaa, joiden välillä työvuosi vuorottelee.

Tutkijoiden ja opettajien keskittyessä omiin perustehtäviinsä tapahtui työmarkkinoilla kuitenkin paljon. Kilpailukykysopimus täsmennettiin alakohtaisesti. Tiedämme nyt, miten kilpailukykyä meidän työmme osalta on tarkoitus parantaa. Tieto hieman hämmentää.

Yliopistoissa kokonaistyöaika on jatkossa 1624 tuntia. Tämä on linjassa sen kanssa, että valtakunnallisesti on sovittu työajan lisäämisestä 6 minuutilla päivässä. Luku on abstrakti, yliopistolaiset ovat tehneet reilusti yli vaaditun 1600 tuntia vuodessa jo tähänkin asti. Professorien työajan toteuma oli Tilastokeskuksen työajanseurannan mukaan kymmenisen vuotta sitten noin 2 250 tuntia. Sovittu 24 tunnin muutos ei oikein vakuuta kilpailukyvyn kasvattajana.

Työajanlisäys on sopimuksessa kirjattu eksplisiittisesti opetuksen osalta. Oman opetukseni maksimimäärä nousee kahdella tunnilla 142:een. Tällä tarkkuudella en usko monenkaan yliopistolaisen seuraavan omaa työajankäyttöään.

Sovitut tuntimäärät eivät suuresti muuta nykykäytäntöjä, mutta kilpailukyky olisi hyvä ottaa myös tosissaan. Kilpailukyvyssähän on kyse koko Suomesta ja sektorikohtaisesti olisi tietysti hyvä tehdä toimenpiteitä, joilla kilpailukyky aidosti paranee.

Kesällä saavutetulla sopimuksella kilpailukykyä yritetään parantaa kasvattamalla työntekijöiden maksuja ja alentamalla vastaavasti työnantajien kustannuksia. On erittäin poikkeuksellista, että tällainen sopimus hyväksyttiin laajasti työntekijäjärjestöissä. Ratkaisu johtui käytännössä siitä, että vaihtoehtoina olleet pakkolait olisivat olleet vielä huonompia ja myöskin epätasa-arvoisia.

Kun ratkaisu saavutettiin, yliopistojen taloudellisen tilan olisi pitänyt hieman helpottaa. Ja koska työvoimakustannukset ovat kaikkein merkittävimmät yliopiston kustannuksista, olisi lisärahan pitänyt näkyä lähes suoraan työsopimuksissa ja rekrytoinneissa. Tällä hetkellä on kuitenkin epäselvää, saako yliopisto pitää lisääntyneet resurssinsa, vai leikkaako hallitus yliopistojen rahoitusta vastaavalla summalla.

Ajattelun taustalla on epäselvä käsitys yliopiston luonteesta, joka tilanteesta riippuen voidaan katsoa osaksi valtiota tai yksityiseksi. Kahdenväliset neuvottelut muuttuvat kolmenvälisiksi. Valtio on yhä enemmän osapuoli asioissa, jotka kuuluvat työntekijöille ja työnantajille.

Yliopistot toimivat kovassa avoimessa kansainvälisessä kilpailussa. Samaan aikaan kun tehdasteollisuuden osuus kansantalouden tuotannosta vähenee, todellinen kasvu syntyy uudesta tutkimuksesta, innovaatioista ja näiden kautta korkeammasta tuottavuudesta. Tämä edellyttää hyviä resursseja ja myös palkkakilpailua. Kilpailukykysopimus on kuitenkin luonteeltaan vahvasti tehdasteollisuustyöhön räätälöity. Pyrimme vastaamaan halvempien työvoimakustannusten maiden haasteeseen kustannuksia alentamalla. Tämä on kilpailu, jonka voittajaksi Suomi tuskin pääsee.

Suomen kansantalouden painopiste ja kasvu on jo siirtynyt perinteisestä tehdasteollisuudesta tietointensiivisten ja korkean teknologian palvelujen tuotantoon. Todellinen kilpailukyvyn parantaminen vaatii julkisten tutkimusja kehitysinvestointien kasvattamista, ei leikkaamista. Yhteiskunnan ja päättäjien on ymmärrettävä tutkimuksen ja kehittämisen sekä teknologian merkitys kyvyllemme kilpailla.

(19.8.2016)

---