Käyntikortissa professori, sydämessä punkkari

Seppo Vainio tutkii kehitysbiologiaa ja johtaa poikkitieteellistä Argumenta-hanketta, mutta sisällä elävän punkkarin ei ole koskaan tarvinnut väistyä tutkijan tieltä.

Ulkopuolelta rakennusta voisi luulla autioksi. Aikoinaan tällä Oulun laitakaupungilla sijaitsevalla paikalla oli pubi. Nyt Karhun haalistuneilla logoilla verhoillun rakennuksen sisään kätkeytyy treenikämppä. Sisältä kuuluu rumpujen soittoa, ja sitä kuunnellessa pääsee muutamassa sekunnissa jyvälle siitä, että niitä soittava mies on soittanut rumpuja ennenkin.

Tämän Harvardissa vuosia viettäneen kehitysbiologian professorin käyntikortissa lukee Seppo Vainio, mutta musiikkia seuraava maailma tietää hänet paremmin Sidi Vainiona.

Sidin tarina alkaa Helsingin Herttoniemen Mustikkamaalta, jonne Seppo Vainio meni katsomaan Hurriganesin keikkaa juhannuksena 1976.

— Se bändi tuli aidan taakse ja mä huusin Remulle, jolla oli rumpukapulat takataskussa, että anna mä kokeilen. No Remu antoi ne ja mä soittelin vähän kaiteeseen ja kehuin, että hyvät kapulat, Vainio muistelee.

Ilmeisesti Remu Aaltonen näki silloin 15-vuotiaassa pojassa lahjakkuutta.

— Remu sanoi mulle, että pidä ne ja mene himaan treenaamaan.

Seppo Vainio teki työtä käskettyä. Hyvin pian hän tutustui suurin piirtein samanikäisiin poikiin, jotka olivat kiinnostuneita soittamisesta bändissä. Yksi heistä oli Antti Hulkko eli Andy McCoy. Muita bändin jäseniä olivat muun muassa jo edesmennyt Pete Malmi ja Antin veli Ilkka Hulkko.

Auktoriteetteja vastaan

Bändin nimeksi tuli Briard. Punk kuului nuorten miesten elämässä musiikkimaun lisäksi luonnollisesti muuhunkin ajatusmaailmaan: tehdään mitä halutaan.

Yksi osoitus auktoriteeteille kukkoilusta liittyy bändin ensimmäiseen keikkaan, jonka se piti Linnanmäen Peacock-teatterissa. Yksi bändin jäsenistä, Pete Malmi, uskotteli järjestäjille bändin tulevan soittamaan aivan erilaista musiikkia kuin tarkoituksena oli esittää. Tuohon aikaan ei ollut youtubeja, joten bändin esittely hoidettiin puhelimessa.

— Se oli vauhkoa jengiä. Pete soitti järjestäjille jotain partiolaismusaa, mutta me tietenkin soitettiin siellä punkkia. Tuon keikan jälkeen saimme sitten levytyssopimuksen.

Sopimus poiki myös piakkoin I Really Hate Ya -singlen, jota pidetään yleisesti Suomen ensimmäisenä punklevytyksenä.

Vainion nuoruusmuistojen pohjalta on vaikea kuvitella, että saman mustan farkkutakin alla seisoo kehitysbiologian professori ja suomalaisittain kuuluisa ex-punkkari. Stadin slangi on kuitenkin säilynyt puheessa vahvana ja hänen silmänsä loistavat samaan tapaan, puhuipa hän musiikista tai kehitysbiologiasta.

Eivätkä punk ja akateeminen maailma Vainion silmissä täysin erillä toisistaan ole.

— Molemmissa on asennoiduttu systeemiä vastaan ja yritetään löytää uusia tapoja ajatella ja toimia.

Huimaa kehitystä

Lyhyesti sanottuna kehitysbiologia tutkii sikiön kehittymistä, prosessia jossa solut erilaistuvat ja yksilön syntyyn liittyviä mekanismeja. Seppo Vainion ollessa yksivuotias kehitysbiologia otti harppauksen eteenpäin. Silloin, eli vuonna 1962, professori James Watson pokkasi Nobel-palkinnon Francis Crickin ja Maurice Wilkinsin kanssa dna:n molekyylirakenteen ja sen merkityksen selvittämisestä.

Löytö oli tieteen historiassa uraauurtava, mutta tänä päivänä dna:sta ajatellaan eri tavalla. Dna-analyysin jälkeen ajateltiin pitkään, että yli 90 prosenttia, jopa 98 prosenttia, ihmisen dna:sta on niin sanottua roska-dna:ta, jolla ei ole mitään varsinaista tehtävää. Uusimmat tutkimukset todistavat toista, ja se muuttaa kehitysbiologian tutkimuksen lähtökohtia merkittävästi.

— Ajateltiin, että vain 2 prosenttia on klassisia geenejä. Nyt tämä 98 prosenttia on tutkijoille uusi maailma, Vainio selventää.

Uutta maailmaa edustaa myös teknologia, joka on kehittynyt vuosikymmenten saatossa valtavasti. Kun Vainio väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1992, hän ei olisi osannut uneksia siitä tarkkuudesta, jolla kehitysbiologian tutkijat voivat harjoittaa tutkimusta tänään.

— Oikeastaan jo genomitutkimuksen erityismahdollisuuksien kautta voimme tänään kaivaa nopeasti neulan heinäsuovasta sen suhteen, mitkä geenit reagoivat eri tilanteissa.

Elämän pimeä aine

Kun Vainiota pyytää määrittelemään, miten kehitysbiologia sijoittuu muiden tieteiden kanssa, päästään selvästi yhteen hänen lempiaiheistaan. Sitä varten Vainio nappaa treenikämpältä lähimpänä kättä olevan kitaran ja alkaa piirtää paperille sitä vasten. Paperille piirtyy kuva elämästä. Hyvin karkeasti ja mutkat suoristaen sen toinen puoli on tunnettuja sääntöjä: fysiikkaa, totuuksia, faktoja.

— Kehitysbiologiassa tutkimme tätä toista puolta, elämän pimeää ainetta. Meidän teesimme on, että kysytään elämältä.

Kun Vainion puheenparsi alkaa kuulostaa luennolta, on helppoa kuvitella hänet entiseksi esiintyväksi taiteilijaksi. Jonkinlainen luontainen itsevarmuus tulee läpi. Ehkä se ei ole vain punkkariutta, ehkä se on myös Harvardin peruja. Yliopiston, jossa Vainio ehti vanheta post doc -tutkijana vuosina 1993–1997. Harvardista Vainio sai kaksi tärkeää oppia.

— Toinen liittyi siihen, että professorini siellä paljasti ajatteluni puutteita. Olin puhunut hänelle liturgioita. Kun hän sitten kysyi, että mikä sinun näyttösi näille asioille on oikeasti, havahduin, Vainio muistelee.

—Toisen opin voisi kiteyttää niin, että siellä tehtiin ja haettiin uusia mahdollisuuksia koko ajan. Ei jääty jankkaamaan.

Yhteiskunnallinen ulottuvuus

Uusien mahdollisuuksien etsimisen suhteen Vainio elää kuten opettaa. Hän johtaa oman tutkimusryhmänsä lisäksi muun muassa Biocenter Oulun tutkijakoulutusohjelmaa sekä Geenit ja yhteiskunta -hanketta, joka on yksi Suomen kulttuurirahaston Argumenta- hankkeista.

Argumenta-hankkeet ovat poikkitieteellisiä hankkeita, joissa on tarkoituksena laittaa eri tieteenaloja törmäyskurssille toistensa kanssa. Tavoitteena on tuoda päätöksentekijöitä ja eri alojen tutkijoita yhteen ja saattaa keskustelujen synteesiin siten, että ne voivat vaikuttaa kaiken muun lisäksi myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

— Poikkitieteellisyys liittyy myös kehitysbiologiaan. Tiedämme, että voimme esimerkiksi täsmäeditoida perimää. Mutta siihen liittyy eettisiä kysymyksiä. Haluammeko luoda kyborgeja? Mikä olisi meille meidän evoluution kannalta parasta?

Taiteilijuus geeneissä

Kun kuuntelee eettisiä ja poikkitieteellisiä kysymyksiä ilmoille heittelevää kehitysbiologian professoria, on entistä vaikeampaa kuvitella, että nuoruudessaan sama mies on elänyt likaisten bussien ja hampurilaisaterioiden täyttämää elämää. Tai soittanut rumpuja Andy McCoyn kanssa samassa punkbändissä.

Toisaalta Vainion taustoja peilaten yhdistelmää on helppo ymmärtää. Vainion isä, Tapani Vainio, oli kirurgiaan erikoistuva tutkija, mutta kuoli liikenneonnettomuudessa Vainion ollessa lapsi. Tapani Vainiosta piti itse asiassa tulla muusikko, mutta häneltä katkesi heinätöissä pikkurilli. Vainion äiti, Riitta Vainio, oli puolestaan suomalaisen modernin tanssin palkittu uranuurtaja.

Eikä Seppo Vainio ole lopulta edes joutunut valitsemaan tieteen ja taiteen välillä. Opiskellessaan maisteriksi hän rahoitti opintojaan rumpalina Päätyhtyeessä. Keikkabussi odotti tarvittaessa luennolta tai tentistä tulevaa Vainiota, ja joutuivathan muutkin sovittelemaan yhteen työtä ja opiskelua.

Kun Vainio puolestaan alkoi tienata tieteen teolla, sai musiikki siirtyä vuorostaan harrastukseksi. Se säilyi harrastuksena läpi Harvardin-vuosienkin. Tänäkin päivänä Vainio soittaa Shellfish Graveyard -kokoonpanossa.

Mutta kaikesta huolimatta luulisi, että Vainiolla kävisi toisinaan mielessä, millainen hänen elämästään olisi tullut, jos hän olisi tavalla tai toisella jatkanut ammattimuusikkona. Vainio kääntää asetelman toisin päin.

— Ei tämä tieteilijän urakaan ole hassumpi. Varsinkin, jos tykkää esiintyä yleisöille, päästä matkustamaan ja luomaan kontakteja ihmisten kanssa.

---