Yliopistosankarit eri vuosikymmenillä

Yliopistoilla ja yliopistolaisilla on ollut monenlaisia vaiheita. Seuraavassa jutussa tyypitellään kunkin aikakauden sankariyliopistolaisia ja tutkijan työn muutoksia.

Suomalainen yliopistolaitos on murrosvaiheessa. Viimeisten vuosien aikana nopeaaikainen hyöty-ajattelu näyttää päässeen voitolle pitkäkestoisista sivistys- ja koulutustehtävistä lisääntyneen talouspuheen myötä. Elinkeinoelämä painottaa ammatillisuutta, täsmätutkintoja, lyhyttä koulutusta, innovaatioita ja tieteellisten tulosten nopeaa sovellettavuutta. Uusliberaali puhetapa toimii suljetussa ympäristössä, yliopisto ja tiedeyhteisö puolestaan toimivat avoimessa vuorovaikutussuhteessa yhteiskuntaan. Säästämisen tie ja tutkimuksen ulkoaohjaaminen eivät näytä tuottavan haluttua tulosta. Säästäminen onnistuu vain niin kauan kuin on säästettävää, uuden luominen on aina luonteeltaan tuhlaavaista.

Yliopiston tavoin yliopistolaiset ovat osa yhteiskuntaa ja sen muutosta. Yliopistolaisiin suunnatut toiveet ovat vaihdelleet. Vaateiden ja toiveiden kohdalla keskeistä on ollut kahtiajako sivistyksen ja mitattavan hyödyn välillä. Sivistysyliopiston kannattajat painottavat tieteen vapautta ja yliopistojen universaalisuutta.

Tyypittelemme kunakin aikana halutun ideaalisen sankariyliopistolaisen sekä tutkijan työssä tapahtuneen muutoksen. Yliopistossa on useita eri-ikäisiä ja toisistaan erillisiä kerroksia. On muistettava, että yliopistojen eri yksiköissä eletään eri vaiheita ja alojen välillä voi olla suuria eroja. Käytännössä eri kehitysvaiheet menevät päällekkäin ja ristikkäin. Jotkut yliopistolaiset ovat eläneet kaikki vaiheet.

Autonominen sivistysyliopisto

1800-luvulta 1960-luvun loppupuolelle

Yliopiston sankari oli tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta nauttiva, hieman elitistinen, virkamiehiä kasvattava ja yksin työskentelevä henkilö, joka tavoitteli työssään tieteen kautta pitkän aikavälin hyötyä ja sivisti kansaa. Hän julkaisi omia tutkimuksiaan laajoina monografioina ja kansallisilla foorumeilla. Puheissa toistuvat oman tieteenalan termistön ohella: valtio, kansa, sivistys, kasvatus, vapaa tiede. Mahdollisten vieraskielisten julkaisujen kieli saattoi olla myös muu kuin englanti. Opetus keskittyi erikoiskursseihin ja jatkotutkimusseminaariin. Sankari kasvatti koulukuntansa ja oli valitsemassa seuraajansa. Sankariyliopistolainen oli yleensä varakkaan sivistyskodin kasvatti, joka oli perhevelvollisuuksista ja sukutaustansa vuoksi rahahuolista vapaa.

Valtiojohtoinen alueyliopisto

1960-luvun lopulta 1980-luvun loppuun

Sankari oli akateemista työvoimaa kouluttava, työryhmässä työskentelevä (alue-) tutkija, joka tavoitteli koulutuksellista ja sivistyksellistä tasa-arvoa joka puolelle maata. Hän julkaisi tutkimuksensa suomenkielisinä artikkeleina ja raportteina usein omissa laitossarjoissa, mutta satunnaisesti kansainvälisillä foorumeilla eri kielillä. Hän oli monitieteisyyteen pyrkivä ja uusia tieteellisiä käsitteitä luova yhteiskunnallinen keskustelija, joka veti tutkimusseminaareja ja viihtyi omiksi kokemiensa opiskelijoidensa illanvietoissa. Hän kannusti kriittisyyteen ja luennoi laajasti. Myös hänen tutkijatoverinsa menestyivät. Puheissa toistuivat: (alue-) kehitys(-maa), tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, osallisuus. Tutkija saattoi olla sukunsa ensimmäinen akateeminen. Perheellinen ja perheestään huolta kantava vanhempi, joka eli keskiluokkaista elämää.

Tulosvastuullinen yliopisto

1990-luvun alusta vuosituhannen loppuun

Sankari oli tuottavuutta ja tehokkuutta työssään korostava Eurooppaan suuntautuva kansainvälistyvä tutkija, joka korosti tutkimuksensa merkitystä kansalliselle kilpailukyvylle ja haki tutkimuksiinsa kansainvälisiä kumppaneita. Markkinahenkisyydestä huolimatta tutkija kantoi edellisen akateemisen sukupolven perinteen myötä edelleen huolta oikeudenmukaisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta. Hän julkaisi artikkelinsa kansainvälisissä julkaisuissa englanniksi.

Keskustelukenttä oli kansainvälinen, mutta hän toimi myös tohtorikoulun vetäjänä ja hänen nimensä vilahteli nopeasti valmistuneiden, artikkeliväitöskirjojen esipuheissa. Sankariyliopistolaisen puheissa toistuivat Bolognan prosessi, kansainväliset koulutusmarkkinat, kaupallistaminen, tehostaminen, tulos ja laatu. Yliopistoon kääntyvässä puheessa saattoi sivulauseessa pullahtaa ajatus kolmannesta sektorista tai yliopiston kolmannesta tehtävästä. Ulkopuolisen rahoituksen merkitys kasvoi. Perhe seurasi menestystarinaa sivussa.

Kilpailuyliopisto

2000-luvun alusta eteenpäin

Todellinen sankari oli Euroopan unionista ulkopuolista rahaa hankkiva, markkinahenkinen, huippuyksikössä työskentelevä ja maailmankansalainen, joka pärjäsi niin kansainvälisissä kilpailuissa rahanhauissa kuin jufo-luokiteltujen julkaisujen määrässä. Hän oli yksilökeskeinen ja eli ilman sidosta ympäristöönsä, julkaisi pelkästään englanniksi, lyhyesti ja mahdollisimman paljon korkeimman laatuluokan tieteellisissä lehdissä.

Englanninkielinen puhe käsitteli rahanhakua, ehkä seuraavaa matkaa. Puheen seasta saattoi ymmärtää sanat: horizon, haku, profiloituminen, rahoitus, voitto, innovaatio, huippu, markkinat. Sankari asui lentokentillä, joten opetukseen hänellä ei ollut aikaa, eikä edes tarvetta. Hän oli kansainvälisen nimen saavuttanut, yrittäjämäinen ja tutkimuksensa tuotteistanut rahanhakija, jolla ei voinut olla perhevelvollisuuksia.

Kohti alihankkijana toimivaa markkinayliopistoa

Sivistysyliopistoa tai mitään muutakaan yliopistovaihetta ei sellaisenaan ole koskaan ollut — eikä puhtaita sankariyliopistolaisiakaan. Poliittisen puhunnan sanoin yliopisto elää jatkuvaa murroskautta. Puheet vapaasta tieteestä pyrkimässä puhtaaseen totuuteen tai yliopistosta autonomisena toimijana ovat illuusioita. Puheet eivät kerrokaan kadotetusta paratiisista, ne paljastavat jotain nykytilasta. Vetoaminen perinteisiin kertoo muutoksesta, epävarmuudesta ja tyytymättömyydestä.

Alueyliopiston aikakaudesta voitaisiin käyttää myös massayliopistovaiheen nimeä. Näin on etenkin silloin, kun halutaan viitata yliopisto-opiskelijoiden ja yliopistolaisten määrän kasvuun. Alueyliopistot liittyvät hyvinvointivaltion rakentamiseen, johon liittyi alueellisen tasa-arvon ajatus. Se konkretisoitui korkeakoulutuksen hajasijoituspolitiikkana, ja tavoitteena oli pyrkimys integroida syrjäseutujen lahjakkuusreservi yhteiskunnan kehittämiseen. Opetuksen ja tutkijakasvatuksen kehittämislaki 1965 takasi korkeakoulujen taloudellisen perustan. Aikakauteen liittyi vahva edistys- ja koulutusoptimismi ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaade.

Yliopistoihin kehittyivät itäsaksalaistyyppiset suunnitteluorganisaatiot. Käytännössä opit tulivat angloamerikkalaisista yliopistoista.

Korkeakoulujen kehittämislaki 1986 lisäsi yliopistolaitoksen perusrahoitusta, mutta se myös lisäsi yliopistoille itsesäätelyyn perustuvaa päätösvaltaa. Rehtorit ja tiedekuntien johtajat saattoivat nyt määrätä aiempaa vapaammin tutkimuksen resursseista. Vastapalveluna yliopistolta odotettiin tuloksellisuutta. Kansainvälinen vaikuttavuus nousi kansallisen ja alueellisen tehtävän rinnalle tutkimustyön merkittävyyden mittaristoon. Kehittämistavoitteissa vaikuttivat vaateet laadun paranemisesta, yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen lisäämisestä ja kansainvälisyyden vahvistamisesta.

Yhteiskuntatieteissä kansainvälistyminen tarkoitti kansainvälisen tutkimuksen seuraamista ja sen soveltamista kansallisiin tai alueellisiin tutkimuskysymyksiin. Luonnontieteissä kansainvälisyys ymmärrettiin joko kansainvälisinä yhteisjulkaisuina tai tutkimusten julkaisemisena kansainvälisissä tiedelehdissä. Yhteiskuntatietieteiden puolella kilpailukyvystä ja kilpailun merkityksestä puhuivat tässä vaiheessa ainoastaan harvat tutkijat. Kilpailullisuus ei läpäissyt koko yliopistokenttää edes tekniikan puolella. Käytännön yliopistotyössä kilpailun vähittäinen kiristyminen ei silti näkynyt muualla kuin kilpailuna viroista. Tutkimuksen kypsyttelyyn jäi vielä 1980-luvulla aikaa, eikä raportointivastuu ulottunut kaikkiin tutkijoihin.

Yliopistopoliittinen käänne sai alkunsa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja sinetöityi 2010 voimaanastuneessa uudessa yliopistolaissa. Yliopistopolitiikan uudet linjaukset olivat osa Suomen 2000-luvun alun tiede- ja innovaatiopoliittista ohjelmaa, jossa painotettiin organisaatioiden profiloitumista, kansainvälistymistä, resurssien keskittämistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi, tutkimuksen suuntaamista strategisille painopistealoille sekä taloudellis-teknologisten yhteyksien kehittämistä.

Uudistukset toteutettiin nopeasti ja ministeriö- ja keskushallintojohtoisesti. Uudistusta ajaneet tahot eivät antautuneet keskusteluun yliopistoväen kanssa, eikä yliopiston työntekijöiden asemaan kiinnitetty huomiota. Markkinajohtoisuutta painottanut ideologia valtasi alaa valtionhallinnosta ja myös yliopistosta. Kilpailuyliopiston kohdalla on puhuttu myös yritysmäisestä yliopistosta, yliopistoyrityksestä ja markkinayliopistosta, joka äärimmäisin muoto on McYliopisto.

---

Ismo Björn,
erikoistutkija, Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitos

Pirjo Pöllänen,
tutkija, Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitos, yhteiskuntapolitiikan oppiaine

Jarmo Saarti,
dosentti, Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtaja

---