Kolumni

Missä mennään ja muuta hyvää

Kolumnin aihetta miettiessä ajatus kiertää ensimmäiseksi kehää, jonka varrella parveilee kriittisiä huomioita, suoranaisia valituksen aiheita. Tuo ja tuo on yliopistossa tällä kertaa vialla. Tuosta saisi nasevan ja sarkastisen jutun. Tänään lounaalla kokenut yhteiskunnallinen vaikuttaja pamautti, ettei pidä valittaa tai nähdä muutoksia pelkästään negatiivisina signaaleina. Pitää katsoa eteenpäin ja tehdä ensi kerralla toisin.

Vuoden 2010 jälkeen elämme yliopistoissa haikaillen menneen demokratian perään. Enää ei ole laitosneuvostoja, joissa eri henkilöstöryhmillä ja opiskelijoilla oli vaaleilla valitut edustajansa. Yhdessä, tosin hierarkkisesti ja professorivetoisesti, päätetiin yhteisistä asioista budjeteista opetussuunnitelmiin. Tiedekuntaneuvostot tai -hallitukset kokoontuvat nykyään harvoin, joskin tärkeiden asioiden vuoksi. Todellinen, operatiivinen valta on linjakkaasti avainhenkilöillä rehtoreista dekaaneihin ja yksikön johtajiin. Erilaisissa johtoryhmissä, neuvostoissa ja toimikunnissa meidän vähäisempien tehtävänä on tukea näitä johtajia, kuten moneen johtosääntöön on kirjattu. Strategista valtaa käyttävät yliopistojen hallitukset, joissa henkilöstöllä ja opiskelijoillakin on vielä edustajansa, ulkopuolisten asiantuntijoiden rinnalla. Yliopistokollegio puolestaan käyttää merkittävää valtaa valitessaan muun muassa ulkopuoliset jäsenet hallituksiin.

Jos noudattaisimme konfutselaista mallia, johtajan tulisi hyvällä vallankäytöllä ansaita alaistensa kunnioitus ja lojaalisuus. Mikäli johtaja toimisi piittaamattomasti tai huonosti, voisimme nousta kapinaan ja syöstä hänet vallasta. Mutta niin kävi aniharvoin muinaisessa Kiinassakaan. Dynastiat kaatuivat ennemmin vaikka Jangtsen tulvimiseen väärään uomaan kuin keisareiden aiheuttamaan alamaisten kurjuuteen.

Lounaskeskustelun muistaen kiitän terävästä kommentista ja katson valoisia puolia. Omassa yksikössäni, humanistisessa tiedekunnassa arvostan avointa ja keskustelevaa henkeä. Dekaani järjestää säännöllisesti Missä mennään -tilaisuuksia, joissa meitä informoidaan OKM:n ja yliopiston tuoreimmista linjauksista, talousnäkymistä, tuloskunnostamme ja siitä, mitä meiltä odotetaan, miten tiedekunnan johto ratkoo organisaatiouudistusta, budjettikiemuroita, mitä milloinkin. Voimme esittää kysymyksiä, ilmaista harmia ja turhautumista, ja myös nauraa nykymenolle. Aina keskustelemme vilkkaasti. Tämä on nyt taas tätä, ei voi mitään – vai voisiko sittenkin, tehdään parhaamme, ja sitä rataa.

Tärkeintä on, että meitä kuullaan ja tiedämme, miten yliopistomyllyn muutos vaikuttaa meihin, ja voimme puntaroida yhdessä, miten kannattaisi edetä. Viisas ja pelkäämätön johtaja ottaa alaisten näkemyksistä, purnauksista ja ideoista kopin ja vainuaa, millaisia välineitä eteenpäin menoon tarvitaan. – Niitäkin yksiköitä nimittäin on, joissa johtajat tai professorit päättävät asioista keskenään.

Missä mennään -tilaisuudet eivät syntyneet itsestään. Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ne aloitti vuosituhannen taitteessa dekaani Liisi Huhtala, nykyään professori emerita. Hän ei kumartanut vanhaa periaatetta, jonka mukaan keskeneräisistä asioista ei saa keskustella ja jo päätetyistä ei kannata purnata. Kriittinen keskustelu, kuulluksi tuleminen ja kuunteleminen ovat osa prosessia, jolla muutokset käynnistyvät, sulatellaan ja siedetään.

Vaikka valta ja vastuu ovat nykyisen yliopistolain mukaan tiukasti avainhenkilöillä, he eivät asiantuntijaorganisaatiossa saa yksin paljonkaan aikaan. Entisessä tilivirastoyliopistossa toimintaa ohjasivat muodolliset toimintavat, joista demokraattinen edustuksellisuus oli kiistatta myönteisin. Kun sitä ei enää entisessä mielessä ole, voi nykyisestä mallista pyrkiä löytämään epämuodollisen vaikutusvallan paikkoja. Muutokseen voi suhtautua myös positiivisena tilaisuutena kehittää toimintaa tai edes pelastaa hyvä ydin. Se vaatii aloitteellisuutta. Mikä ei ole erikseen kiellettyä, on mahdollisuus.

---