Elinkeinoelämän keskusliitto on alkukesästä käynyt jälleen yliopistojen kimppuun. Sen taholta on ennenkin esiintynyt pyrkimystä kammeta yliopistoja jonkinlaisen yritysopiston suuntaan. Nyt haluttaisiin jakaa yliopistot kahteen kastiin: kansainväliseen tutkimukseen keskittyviin ja työelämän tarpeisiin kouluttaviin.
EK:lta unohtuu, että maassamme on jo ammattikorkeakoululaitos, joka kouluttaa käytännön työelämään. Lisäksi esimerkiksi teknilliset yliopistot ja kauppakorkeakoulut ovat tieteellisyyden ohella suuntautuneet vahvasti käytäntöön. Yliopisto, jossa ei tehdä kansainvälistä tutkimusta, ei ole oikea yliopisto, vaan lähinnä opisto tai ammattikorkeakoulu.
Työnantajajärjestön oma pukinsorkka näkyy paitsi siinä, että niiden oma hyöty on etualalla, myös yliopistojen yritysmäisyyden ihannoinnissa. EK pitää yliopistoja "yhä suojattuina valtiollisina toimijoina" — "eikä yrityksinä", jää rivien väliin.
Puhe suojatyöpaikoista on katteetonta retoriikkaa, joka paljastaa, että yliopiston luonnetta ei ymmärretä. Suojatyöpaikan vastakohta olisi suojaton työpaikka — työnantajajärjestön ihannetila, jossa työntekijät ovat koko ajan varpaillaan peläten irtisanomisia. Irtisanomiset ovat jo tulleetkin yliopistoihin, paljolti kiitos EK:n tapaisten lobbareiden.
Yliopiston ja erityisesti tutkimuksen luonteeseen kuuluu vapaus. Se on ollut yliopistojen perusarvoja. Tutkimuksen suuntaamisen vapauden lisäksi siihen sisältyy oikeus kehitellä tutkimusideoita aikataulu- ja muista paineista vapaina. Yrityskokemuksella ei näköjään ymmärretä, että kontrollin sijasta yliopistoväkeä motivoi voimakas omistautuminen työhönsä.
Ei heitä tarvitse kytätä ja johtaa. He tekevät kyllä työnsä sisäisestä luomisen pakosta ja tiedeyhteisön normien ajamina. Luova työ voi näyttää asiantuntemattoman silmissä joskus laiskottelulta. Ei työnteossa tarvitse huiskia ja hikoilla — tutkimustyö on ennen kaikkea älyllistä toimintaa. Juuri näistä syistä yritysideologia on yliopistoille vahingollinen. Se perustuu tutkimusympäristölle vieraaseen käsitykseen työn luonteesta ja työntekijästä.
EK:ta myös hiertää, että opiskelijoita ei nähdä asiakkaina. Ansaintataloudellisilla yrityksillä on asiakkaita, mutta ei yliopistoilla, sillä ne eivät myy tutkintoja, eivätkä juuri tutkimustuloksiakaan – ainakaan vielä. Valmennettava kuvaa yliopisto-opiskelijan roolia paljon paremmin kuin ostava asiakas.
EK:n oma lehmä ojassa näkyy myös ehdotetussa yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaristossa. Yhtä lukuun ottamatta kaikissa mittauskohteissa esiintyy sana yritys, kaupallistaminen tai työelämä.
Toki yhteistyö yliopistojen ja yritysten kesken on ollut hyödyllistä, mutta yliopistojen yhteiskunnallinen vaikutus kohdistuu paljon yritysmaailmaa laajempaan alueeseen.
Kannanotto unohtaa myös, että perustutkimuksen tuloksia ei voida ohjata ja normittaa kuten tavaran valmistusta. Tuloksia tulee ajan kuuluessa omaa tahtiaan. Lyhytnäköinen mittausmentaliteetin leimaama kaupallisuus vain syö pohjaa tältä yliopiston perustehtävältä.
EK haukkuukin nyt aivan väärää puuta, sillä yliopistoja kaupallistamalla ei talouselämän tämän hetken ongelmia ratkaista. Avaimet siihen löytyisivät maan hallituksen lisäksi yrityksistä.
Yritysten näyttävä ohjeistaminen ei vain liene EK:n johdolle houkuttelevaa, sillä yritykset ovat heidän isäntiään ja palkanmaksajiaan. Siksi turvaudutaan tällaiseen sijaistoimintaan, joka rapauttaa entisestään EK:n muutenkin kärsinyttä uskottavuutta.
Pekka Pihlanto
Professori emeritus, Turku
On ilmiselvää, että korkealaatuinen tieteellinen tutkimus vaatii kansainvälisiä yhteyksiä, usein myös kansainvälistä yhteistyötä. Suurimmassa osassa suomalaisia tutkimusryhmiä kansainvälisyys myös toteutuu tutkimusvierailujen, sähköisen kommunikoinnin ja Suomessa työskentelevän kansainvälisen tutkimusyhteisön muodossa. Siksi onkin hämmästyttävää, että tutkijan hakiessa virkaa tai tutkimusrahoitusta kokemus ulkomailla työskentelystä peittoaa kaikki kotimaassa tehdyt saavutukset, olivatpa ne miten korkealaatuisia hyvänsä.
Kukaan ei kiistäne sitä, että ulkomailla työskentelystä voi olla monenlaista hyötyä tulevalle uralle. On kuitenkin muistettava, että tutkijoita arvioitaessa olisi tärkeää arvioida myös yksilön tietoja, taitoja ja kokemuksia, ei ulkomailla työskentelyä pelkkänä itseisarvona. Lisäksi raadollinen tosiasia on se, että lahjakkaankin tutkijan elämään voi osua tapahtumia, jotka estävät ulkomaille lähdön. Onko Suomella varaa siihen, että motivoituneiden nuorten tutkijoiden ura katkeaa pelkästään siihen, ettei ulkomailla työskentely ole mahdollista? Onko kaikilla sittenkään yhdenvertaiset mahdollisuudet riuhtaista itsensä irti ympäristöstään? Miten itse toimisit seuraavissa tilanteissa?
Tapaus 1. Nuori perhe hajoaa. Taapero jää asumaan äitinsä kanssa, väitöskirjan parissa puurtava tutkijaisä muuttaa naapurustoon. Vanhemmilla on yhteishuoltajuus, molemmat huolehtivat lapsesta vuoroviikoin. Lapsen ollessa 3-vuotias isä väittelee. Edetäkseen tutkijanuralla hänen on jätettävä lapsi Suomeen äitinsä huomaan ja lähdettävä ulkomaille vähintään kahdeksi vuodeksi. Äiti väsyy, isä ikävöi ja lapsi unohtaa isänsä.
Tapaus 2. Perheessä on kolme lasta, omakotitalo ja apua tarvitseva, sairasteleva isoäiti. Väitöskirjatyöhönsä sitoutunut, lahjakas ja innostunut äiti väittelee. Edetäkseen tutkijanurallaan hänen on lähdettävä ulkomaille vähintään kahdeksi vuodeksi. Isä jättää hyvin palkatun ja motivoivan työnsä ja tippuu uraputkestaan, isoäiti jätetään yhteiskunnan hoidettavaksi. Lapsethan aina sopeutuvat?
Tapaus 3. Perheessä on synnynnäisestä neurologisesta sairaudesta kärsivä lapsi. Lapsi tarvitsee ympärilleen moniammatillisen tukiverkon, joka muodostuu lääkäreistä, terapeuteista, psykologeista ja erityisopettajista. Lapsella on kielen kehityksen ongelmia, mitkä vaikeuttavat vieraiden kielien oppimista. Lapsen äiti väittelee. Edetäkseen tutkijanurallaan hänen on lähdettävä ulkomaille vähintään kahdeksi vuodeksi. Lapsi jää isänsä kanssa Suomeen, jolloin koko perhe kärsii. Lapsi lähtee perheen mukana ulkomaille, mikä keskeyttää meneillään olevat hoidot, seurannat ja erityisopetuksen, vaikka isä jättäisikin työnsä ja hoitaisi lasta kotona.
Nimimerkki Osallinen
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (1.8.2016) väitetään, että omissa asioissaan – esimerkiksi hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan kamppailleessaan – aktiivinen yliopistoväki, vaikenee Turkin akateemiseen maailmamaan kohdistetuista puhdistuksista.
On vaikea löytää viime ajoilta yhtä pahasti harhaan osunutta arviota. Voikin kysyä, miksi juuri yliopistoväki, siis yliopistolaiset, on tässä asiassa nostettu kritiikin kohteeksi? Tulkitsen asiaa seuraavasti.
Kirjoituksen piiloagendana voi lukea närkästyksen siitä, että hallituksen yliopistoleikkauksia on kritisoitu ankarasti ja hallitusta on moitittu sivistysvihamieliseksi. Ärtymystä voi olla myös sitä kohtaan, että Yliopistokäänne-liike on vaatinut suunnanmuutosta yliopistopolitikkaan: vallan keskittämisen politiikan lopettamista.
Päinvastoin kuin pääkirjoituksessa todistellaan, maassamme lähes ainoat todella kriittiset kommentit Turkin yliopistoihin kohdistuneista puhdistuksia kohtaan on kuultu akateemisen maailman toimijoiden, kuten professorien suusta.
Jo muutama päivä vallankaappausyrityksen jälkeen kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi (TV-uutiset 18.7) ja allekirjoittanut (Päivän kasvo 18.7) annoimme täystyrmäyksen Erdoğanin yliopistoihin kohdistamille mielivaltaisille ja oikeusvaltion periaatteita syvästi loukkaaville puhdistustoimille. Seuraavina päivinä muun muassa STT:n haastattelujen (20.7) kautta rankka kritiikki jatkui laajalla rintamalla lukuisissa maamme lehdissä.
Eikä kyse ole vain yksittäistä toimijoista, vaan myös järjestöt ovat olleet hereillä — monet jopa vuosia. Esimerkiksi Tieteellisten seurain valtuuskunnan ihmisoikeuskomitea, joka on alan kansainvälisen ihmisoikeusverkoston jäsen, on jo useiden vuosien ajan kiinnittänyt huomiota sananvapauden kaventamiseen ja ihmisoikeuksien loukkauksiin Turkin yliopistomaailmassa. Verkosto reagoi kovasanalaisella vetoomuksella puhdistuksiin 25.7.
Todellinen ongelma on ollut se, että tähän saakka akateemisen maailman ihmisoikeusongelmat Turkissa eivät ole Suomessa ylittäneet uutiskynnystä.
Turkin tilanne on vakava vedenjakaja oikeusvaltion ja demokratian tulevaisuuden näkökulmasta. Sen vuoksi olisi erityisesti keskusteltava siitä, että ns. viralliset tahot eivät ole reagoineet Turkin tapahtumiin asian vakavuuden vaatimusten mukaisesti.
Tämä koskee niin oman maamme kuin Euroopankin tason päättäjiä. Ihmisoikeuksia valvovan Euroopan neuvoston pääsihteeri Thorbjörn Jaglandin Turkin hallituksen toimia avoimesti puolustellut lausunto oli todellinen pohjanoteeraus. Ihmettelen, miksi hänen nauttimaansa luottamustaan ja asemaansa ei ole toistaiseksi asetettu kyseenalaiseksi.
Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori
Helsingin yliopisto
Painetussa lehdessä sivu 43
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »