Kirja-arviot

Odotukset ovat korkealla, kun Liken katalogista löytyy nimike Joustava työ, epävarma elämä. Kirjan tekijä Laura Haapala on prekaarikeskustelun vinkkelistä tuntematon, mutta perustelluilla argumenteillahan hyviä kirjoja tehdään, ei auktoriteetilla.

Kirjoittaja määrittelee tavoitteekseen yleistajuisen perusopuksen, Sudenpentujen käsikirjan, joka ymmärrettävästi avaisi työn muutosta, sen seurauksia ja syitä. Kirja jakautuu kolmeen osaan: tausta, todellisuus ja tulevaisuus. Taustassa liikutaan säätyjaosta palkansaajayhteiskunnan kautta työn prekarisoitumiseen. Todellisuus pitää sisällään määräaikaiset-, osa- aikaiset- ja vuokratyösuhteet sekä itsensätyöllistäjyyden. Tulevaisuus rakentuu vaateille: talous on saatava kuriin, yritykset yhteiskuntavastuuseen, työehdot kuntoon, työ määriteltävä uudelleen ja tie on kohti perustuloa.

Taustaluvussa piirtyy yksinkertainen — ja monessa tutkimuksessa problematisoitu — kuva palkansaajayhteiskunnan kulusta jälkiteolliseen individualististen työmarkkinoiden yhteiskuntaan. Haapalan tulkinnan keskeinen ongelma, takakannen tekstiä myöden, on kestämätön perusargumentti. Prekaarit työmarkkinat ovat syntyneet. Siihen saakka argumentti kestää. Sen sijaan ajatus siitä, että vakituiset kuukausipalkkaiset työsuhteet ovat jäämässä historiaan, ei saa tukea tutkimuksesta. Pikemminkin se on kahdella tavalla väärä. Ensinnäkin on selvää, että kuukausipalkkainen työ on osa nykytyömarkkinoita ja sen rinnalle ovat vakiintuneet prekaarit työt. Kahden tavan vakiintuminen on ydin, ei toisen syrjäytyminen. Toiseksi on epähistoriallista väittää vakituisen kuukausipalkkaisen työn jäämistä historiaan. Osuvaa olisi todeta vakituisen kuukausipalkan olleen vain hetken, palkkatyöyhteiskunnan kultakauden, vallitseva muoto.

Kirjassa on paljon hyviä aineksia, mutta ajattelu on kesken, osin myös häiritsevän huolimatonta. Haastatteluista tehdyt poiminnat ovat parasta antia. Niistä piirtyy työn käytäntöjen kirjo, jossa haastateltavien letkautuksilla pyyhitään pöytää monilla työlaiella. Selväksi tulee, että käytännössä vaikka syyskuu on kausiapulaisuusperuste ja työpaikkakoulutus ei kuulu määräaikaisessa työssä oleville. Myös ay-liike saa haastateltavilta miinuksia; pelkät twiitit eivät vakuuta yhteiskuntavaikuttamisen muotona.

Työsuhdetyypeistä ja niiden tuottamasta epävarmuudesta kirjoitettaessa käsitteiden täsmällisyys olisi välttämättömyys. Nyt teksti vilisee määräaikaisia ihmisiä, kyse lienee kuitenkin työsuhteiden määräaikaisuuksista. Itsensä työllistäjiä koskeva osuudessa lukijalla käväisee mielessä, että nyt puhuvat lähteet ja tekstintuotannossa ei ole ajateltu alkuperäisen tehtävänasettelun kautta. Yhteen lähteeseen kritiikitön nojaaminen näkyy muun muassa apurahan ja työttömyysturvan suhteen käsittelyssä.

Kirjalta kovia janonneen on todettava pettymys. Teos rakentuu pitkälti aiemman tutkimuksen referoinnille. Uusia uria työn muutoksen syihin tai hallintaan se ei auo. Tekstin tyylilaji vaihtelee opinnäytteen, tietokirjan, pamfletin ja lopun melko julistuksellisen manifestin maastoissa. Työelämän tutkimuksen ja prekarisaatiokeskustelua seuraava pystyy tekstiä lukiessaan vaivatta arvaamaan kehen kappaletta seuraava nootti viittaa. Tunne siitä, että tämän olen lukenut ennenkin, on jopa hieman vaivaannuttava.

Anu Suoranta
Tutkija, Helsingin yliopisto

---

Julkinen tiede -kirjan kannen kuva kemististä on peräisin huippusuositusta tv-sarjasta Breaking Bad. Ja tämä on vain yksi esimerkki: tv-sarjojen lisäksi tiede ja tutkijat seikkailevat kaikkialla mediassa sarjakuvia myöten. Jotkut tutkijat ovat myös nousseet julkkiksiksi, jotka loistavat poptähtien tapaan.

Tämä ei ole ihme, sillä eihän koko nyky-yhteiskuntaa voisi edes kuvitella ilman tieteellisiä keksintöjä ja innovaatioita. Tämän takia kuulostaa oudolta Esa Väliverrosen toteamus, että monet tutkijoista kieltäytyvät julkisuudesta akateemiseen vapauteensa vedoten. Outoutta lisää se, että heidän paikkansa julkisuudessa vievät erilaiset maallikkotutkijat, joiden opit voivat olla jopa hengenvaarallisia, kuten karppaus ja kovien rasvojen mainostaminen.

Tietysti uuden yliopistolain myötä lisääntyneet tehtävät ja kiristyvä kilpailu pakottavat tutkijoita muutenkin säästämään ajankäytössä ja panemaan asioita tärkeysjärjestykseen.

Mutta toisaalta syy tutkijoiden julkisuuden kammoon on se, että maallikot ovat usein vakuuttavan kielenkäytön hallitsevia retoriikkoja ja muutenkin sosiaalisesti taitavia. Tutkijat ovat tottuneet viestimään tieteen kielellä toisille tutkijoille. Samoin yliopistoissa ja tutkijan kammioissaan tutkijat kokevat olevansa kotonaan, mutta populaarin julkisuuden areenalla säännöt määrittelevät toimittajat ja journalistinen kulttuuri.

Vähän yllättäen Väliverronen kuitenkin väittää, että asioiden yksinkertaistamiseen, paisutteluun ja viihteellistämiseen ei syyllistykään vain media, vaan yliopistojen medialle tarjoamat tiedotteet. Etenkin — median ja yleisön eniten arvostamassa — lääketieteessä kilpailu on kovaa, tutkimuksessa liikkuvat isot rahat ja tutkimustuloksien hyödyntämisellä on valtava kaupallinen arvo. Tämän takia lääketieteen tutkimuksen viestinnässä pr-henkisellä markkinoinnilta on vaikea välttyä.

Väliverronen pohtii myös tieteen kehdon ja pyhätön, yliopiston, asemaa julkisessa tieteessä. Yliopiston kohdalla myös maallikkokorkeakoulut, erilaiset ajatushautomot ja yritysyliopistot ovat alkaneet hoitaa korkeakoulujen kolmatta tehtävää.

Väliverronen toteaa, että yliopistojen muuttuminen yritysmäisiksi on yleinen ja kansainvälinen trendi. Väliverronen ei kuitenkaan yritä etsiä ratkaisuja ongelmaan. Julkisuus vetää saman aikaan kahteen vastakkaiseen suuntaan kuin vanhan tarun valjakon musta ja valkoinen hevonen: yhtäältä ylevään sivistystyöhön, toisaalta alhaiseen oman edun tavoitteluun.

Väliverronen esittää kaksi esimerkkiä, joissa vilpillä on hankittu miljoonia. Toinen tapahtui Suomen VTT:llä ja toinen Tukholman Karoliinisessa instituutissa. Molemmissa sittemmin paljastuneet tutkijat olivat markkinoineet näyttävästi tutkimuksiaan mediassa ja luoneet mielikuvia vallankumouksellista hoitomuodoista, joista toinen maksoi kuuden potilaan hengen.

Myös Talvivaaran kaivoksen, Fukushiman ydinonnettomuuden ja hullun lehmän taudin kaltaiset tapahtumat ovat lisänneet epäilyjä tutkijoita kohtaan ja herättäneet kansalaisten halun osallistua enemmän ja tasavertaisemmin tieteeseen liittyvään keskusteluun.

Onneksi Väliverronen kertaa tieteen historiaa antiikin Kreikan toreilla käydyistä keskusteluista valistusajan tiedekahviloihin ja salonkeihin. Tieteen avoin, objektiivinen, testeillä ja kokeilla tulokset oikeuttava menetelmä, on kuulunut ja kuuluu jo lähtökohtaisesti kaikille säädystä ja sukupuolesta riippumatta. Näin tieteen lähtökohta — vastakohtana hierarkioita vaalivalle uskonnolle ja muille ideologioille — on demokraattinen. 1700-luvun valistusajattelussa tiede ja demokratia kietoutuivat erottumattomasti yhteen.

Pekka Wahlstedt

---