Keskustelua

Yliopistojen autonomia vaatii demokratiaa

Viime talvena käytiin keskustelua vuoden 2009 yliopistolaista. Muiden muassa Professoriliitto antoi lausunnon professorien kokemuksista uuden lain käyttöönotosta.

Jäin eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Viimeiset viisi vuotta professorina toimin ensin tiedekunnan dekaanina ja sitten yliopistokollegion puheenjohtajana. Sitä ennen olin monta vuotta Professoriliiton paikallisosaston puheenjohtajana, esimerkiksi silloin kun liiton kannanottoa tulevan lain esitykseen työstettiin.

Viime talvena ryhdyin uudelle uralle ja kirjoitin murhamysteerin yliopistomiljöössä. Kädessäni on nyt suhteellisen valmis käsikirjoitus, jonka olen lähettänyt muutamille kustantajille. Uuden yliopistolain antamat valtapuitteet ovat kirjani juonen keskipisteessä.

Fiktiivinen yliopistomaailma on auttanut minua näkemään uuden lain puutteet. Kirjoitusprojektini on myös vahvistanut käsitystäni siitä, miten lain heikkoudet voitaisiin vahvistaa.

New Public Management-toimintamalli on pitkälle uuden yliopisto-organisaatiomme takana. Lain mukaan valta yliopistoissa on keskitetty. Rehtorista on tullut toimitusjohtaja. Hallitus, jossa yliopiston ulkopuolelta tulevilla jäsenillä on verrattain suuri vaikutusvalta, valitsee rehtorin ja hän on vastuussa tekemisistään ainoastaan hallitukselle. Tämän lisäksi laki tuntee myös yliopistokollegion. Tämä muodostuu kokonaan yliopiston omasta henkilökunnasta ja opiskelijoista. Sen tehtävä on lähinnä vuosittain hyväksyä hallituksen antama vuosikertomus sekä tilinpäätös. Lisäksi kollegio valitsee hallituksen ulkopuoliset jäsenet sekä vahvistaa hallituksen yliopistoon kuuluvien jäsenten valinnan. Nämä ”sisäiset” jäsenet valitaan kuitenkin erityisillä vaaleilla niin, että yliopistojen kaikki kolme henkilöstöryhmää ovat edustettuina.

Edellä mainitussa lausunnossaan Professoriliitto on mielestäni hyvin perustellusti kiinnittänyt huomiota muutamiin ongelmiin, jotka seuraavat vallan pitkälle viedystä keskittymisestä yhteen henkilöön. Lisäksi todetaan, että yliopistojen henkilökunnalla, ja varsinkin professoreilla, on liian pienet mahdollisuudet vaikuttaa yliopistojen päätöksentekoon. Lääkkeeksi esitetään toivomus, että hallitus ja rehtori olisivat yhä enemmän yhteydessä yliopistokollegioon. Sillä tavalla kentän ääni tulisi paremmin kuuluviin, toteaa Professoriliitto.

Mielestäni viime mainittu hurskas toivomus ei ole riittävä, mikäli todella halutaan laajentaa ruohonjuuritason ja varsinkin professoreiden vaikutusmahdollisuuksia. Näen kaksi mahdollista tietä eteenpäin. Toinen tie on mahdollinen nykyisen lain puitteissa. Toinen tie taas vaatisi lain uudelleen kirjoittamista.

Nykyisen lain puitteissa on, ainakin teoriassa, mahdollista lisätä yliopistoväen vaikutusmahdollisuuksia. Se tapahtuisi lähinnä kollegion kautta. Ei kuitenkaan riitä, että esitetään hurskas toivomus lisääntyneestä ajatustenvaihdosta kollegion sekä rehtorin ja hallituksen välillä. Mikään elin ei luovu valtaasemastaan muuta kuin pakon edessä. Kollegio voisi kuitenkin painostaa hallitusta ja sitä kautta rehtoria asettamalla mahdollisimman lyhyen (eli yhden vuoden) toimikauden hallitukselle. Toimikauden määrittäminen nimittäin kuuluu kollegiolle. Tällöin hallitus olisi pakotettu kuuntelemaan kollegion kannanottoja, mikäli se haluaisi pysyä vallassa. Rehtorin yksinoikeutta päättää asioista voitaisiin hallituksen (kollegion edellyttämällä) päätöksellä vähentää asettamalla johtoryhmä, jonka päätökset olisivat myös rehtoria sitovia. Tietääkseni mikään yliopisto ei kuitenkaan ole päätynyt tähän ratkaisuun. Käytännössä olisi työlästä toteuttaa vaalit joka vuosi.

Paljon tehokkaampi muutos olisi, että lakia uudistettaisiin siten, että ajatus nk. osakeyhtiömallista vietäisiin johdonmukaisesti läpi. Tämä edellyttäisi, että yliopistokollegiolle todellakin annettaisiin se valta- asema, mikä yhtiökokouksella osakeyhtiössä on. Kollegio muodostaisi vaalikollegion, jonka tehtäviin kuuluisi hallituksen kaikkien jäsenten valitseminen. Tällöin hallitus olisi suoraan vastuussa kollegiolle ja kollegiolla olisi valta erottaa hallitus tai joitakin hallituksen jäseniä, mikäli se katsoisi sen tarpeelliseksi.

Hallituksella siis pitäisi koko ajan olla kollegion luottamus. Epäsuorasti myös rehtorilla pitäisi näin ollen olla kollegion luottamus. Tällä tavoin yliopistohallinto olisi demokraattisempi. Henkilökunnan asiantuntemuksella olisi samalla nykyistä paljon paremmat mahdollisuudet vaikuttaa yliopiston johtamiseen. Uuden lain tarkoitus oli antaa yliopistoille mahdollisimman suurta autonomiaa. Tämä malli olisi omiaan vahvistamaan tätä pyrkimystä.

Tage Kurtén

Tage Kurtén oli vuodesta 1998 Åbo Akademin teologisen etiikan sekä uskontofilosofian professori ja jäi eläkkeelle 2015. Hän on toiminut tiedekunnan varadekaanina, dekaanina, yo-kollegion puheenjohtajana, Professoriliiton paikallisosaston puheenjohtajana sekä luottamusmiehenä monta vuotta.

---

Yliopiston ei pidä toimia kuin yritys

Yliopistoja on jo vuosia hivutettu yritysten kaltaisiksi. Uusittu yliopistolaki painotti yrityksistä tuttuja periaatteita: muun muassa yksilöjohtajia kollegiaalisuuden kustannuksella, toiminnan tehokkuutta määrällisine tavoitteenasetteluineen ja tulosmittausjärjestelmineen.

Järkiperäisyydessä ja oikein määritellyssä tuloksellisuudessa ei ole tietenkään mitään moittimista. Mutta monet näkevät, että yliopistot ovat samanlaisia organisaatioita kuin liikeyritykset, ja siksi yliopistoista pitäisi heidän mielestään tehdä niin paljon yritystä muistuttavia kuin mahdollista.

Tämä on vakava harhakäsitys, mutta se vallitsee sitkeästi muun muassa opetushallinnossa ja poliittisessa johdossa. Yliopiston ja yrityksen toimintafilosofiat ovat perustavalla tavalla erilaiset. Yritys pyrkii toiminnallaan rahallisen voiton saavuttamiseen. Kuten Björn Wahlroos on kiteyttänyt, yrityksen ainoa tarkoitus on yhden sidosryhmän eli osakkeenomistajien edusta huolehtiminen, siis osinkojen maksaminen ja osakkeen arvon kasvattaminen.

Yliopistoille raha on panostekijä, ei tavoite. Yritys investoi pääomaa ansaitakseen voittoa, mutta yliopisto käyttää rahaa saadakseen aikaan tietoa ja jakaakseen sitä opiskelijoille, joista kehittyy tietäviä, osaavia ja sivistyneitä kansalaisia.

Nämä yliopiston tuotokset hyödyttävät koko yhteiskuntaa ja sen kansalaisia. Yrityksetkin pääsevät hyötymään, sillä ne voivat ansaita rahaa jalostamalla ja myymällä perustutkimuksen tuloksia. Lisäksi ne saavat yliopistoista akateemisesti koulutettua henkilökuntaa.

Yliopiston ”tuotantoprosessia” ei voida merkittävästi parantaa yritysmaailman keinoin. Myöskään ei ole eduksi jos yritysmaailma tai valtiovalta puuttuu oleellisesti yliopistojen toimintaan – mihin jälkimmäisellä on tietysti keskeisenä rahoittajana täysi oikeus.

Erityisesti perustutkimus vaatii omaehtoista kehittelyä ja kypsyttelyä, joka ei ole ohjelmoitavissa liukuhihnatyöksi. Sitä ei myöskään voi parantaa ulkopuolisella ohjauksella. Suunnitelmallisuutta toki tarvitaan, mutta työ on luonteeltaan innovatiivista, tiedelähtöistä, ja se vaatii aikaa. Yliopisto onkin luonteeltaan kärsivällinen organisaatio. Yritys ei sitä ole, vaan kvartaalitoimija: tuloksia on tultava pikaisesti ja jatkuvasti. Samaan ajattelun näyttää valtiovaltakin mieltyneen.

Juuri perustutkimuksen luonteen johdosta ei yritysten, eikä minkään muunkaan ulkopuolisen tahon pitäisi liikaa puuttua yliopiston toimintaan vaatimuksineen ja ohjeistuksineen. Sen sijaan tasavertainen yhteistyö yritysten kanssa soveltavan tutkimuksen alueella on suotavaa.

Yhteiskunnat ja hallitsijat ovat vuosisatoja rahoittaneet yliopistoja, luottaneet niihin sekä malttaneet odottaa tuloksia. Nyt kaikki alkaa olla toisin: niin yritysmaailmassa kuin valtionhallinnossakin esiintyy kasvavaa kärsimättömyyttä ja epäluottamusta yliopistoja kohtaan. Sen seurauksena näyttää olevan, että nämä yliopistoista hyötyvät tahot ampuvat yliopistojen toimintaan puuttumalla omaan jalkaansa.

Pekka Pihlanto
professori emeritus

---