Kirja-arviot

Yhdessä enemmän

Tanja Riekkinen:
Tieteentekijöiden puolesta: Oulun yliopiston akateemiset ry 1967−2017.
Oulun yliopiston akateemiset ry 2017.

Ville Jalovaara:
HYT: Puoli vuosisataa akateemista edunvalvontaa Helsingin yliopistossa.
Helsingin yliopiston tieteentekijät 2017.

---

Ammattiyhdistystoiminta on sataa vuotta juhlivan Suomen kulmakiviä. Toimihenkilöiden ja varsinkaan yliopistojen henkilöstön edunvalvonta ei kuitenkaan saumattomasti istu tähän kuvaan. Ei ole lakkoja, joita muistella ja valtakunnantason työmarkkinaneuvotteluissa muut ovat useimmiten määritelleet agendan ja sopimusten suuret linjat.

Käsillä olevat ay-historiatkin kertovat sadan vuoden taistelun ja voittojen sijaan ennen kaikkea puolen vuosisadan mittaisesta yrityksestä mobilisoida yliopistoväkeä yhteiseen edunvalvontaan. Toisin kuin tehdastyöstä, rakentamisesta tai satamatyöstä akateemisesta arjesta on vaikea luoda näyttävää draamaa. Kirjoittajille jää tehtävää lukijan mielenkiinnon ylläpitämisessä.

Helsingin ja Oulun assistenttien paikallisyhdistysten samoin kuin valtakunnantason liiton alkuvaiheet ajoittuvat vuoden 1967 palkkaliikkeeseen. Ammattiyhdistysliikkeen historiassa tämä on tavallista. Puhuttiin assistenttien palkkakuopasta, jonka syvyys tosin jää hieman epämääräiseksi. Jalovaara käsittelee Helsingin yhdistyksen alkuvaiheita niin perusteellisesti, että siitä on hyötyä yleisemminkin toimihenkilöjärjestäytymisen näkökulmasta. Riekkinen suhteuttaa Oulun yliopiston vaiheet mielenkiintoisesti yliopistolaitoksen laajentumiseen ja myös kansainväliseen kehitykseen.

Assistentit valitsivat aluksi keskusjärjestökseen TVK:laisen Virkamiesliiton. Akavan liityttiin vuoden 1986 alussa, hieman ironisesti juuri ennen Virkamiesliiton suurta palkkataistelua. Varsinaiset työtaistelut ovat edelleenkin jääneet valmistelun asteelle. Helsingin yhdistys vastusti Akavaan liittymistä. Helsinkiläisiä arvelutti ennen kaikkea kuuluminen usein esimiehinä toimineiden professorien kanssa samaan keskusjärjestöön. Myös 2000-luvun alun palkkausjärjestelmän uudistamisessa kriittisimmät äänet kuultiin Helsingin yliopiston henkilökunnasta, lyhytaikaisen kapinaliikkeen keskuksen ollessa Helsingin valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Molemmat kirjat käsittelevät eri vuosikymmenten tärkeitä teemoja: hallinnonuudistuksia ja yliopistodemokratiaa, assistenttiohjesääntöjen laatimista ja virkarakenteen uudistamista, 1990-luvun laman myötä kasvanutta akateemista työttömyyttä ja tohtorikoulutuksen laajentumista, uutta palkkausjärjestelmää ja apurahatutkijoiden asemaa ja viimeisenä vaiheena uutta yliopistolakia. Yliopiston muutokseen mukautuen assistenttien yhdistyksistä on tullut laajemmin yliopiston akateemisten ja tieteentekijöiden edunvalvojia. Professorit ovat pysyneet omassa järjestössään, vaikka yhteistyötä on tiivistetty monin tavoin.

Anekdootit suhteesta Neuvostoliittoon ja yhdistysten tarjoamista eduista kuvaavat hyvin ammattiyhdistystoiminnan monia ulottuvuuksia ja ajan henkeä. Helsingin assistentit toivoivat 1970-luvun lopulla, että neuvostoliittolaista tutkimuskirjallisuutta olisi suomennettu enemmän ja että Suomeen saataisiin Neuvostoliitosta tieteellisiä opetusfilmejä ja vierailevia tiedenäyttelyitä.

Oululaisetkin olivat kiinnostuneita naapurimaasta. Yhdistys matkaili 1980-luvun alkupuolella Tallinnassa ja Leningradissa. Oulun yhdistyksen taloudellinen asema onkin ollut niin hyvä, että se on voinut tarjota jäsenilleen huomattavia etuja. Yhdistys aloitti asuntojen rakennuttamisen jo kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1977, ja asuntojen myynnillä saamillaan rahoilla yhdistys osti myöhemmin lomamökin jäsentensä käyttöön.

Toimihenkilöiden edunvalvonta on hankala laji ja erityisen hankalaa se näyttää olleen yliopistoissa. Assistentit ja tutkijakoulutettavat ovat usein nähneet oman asemansa yhtenä välivaiheena kohti pysyvämpiä ja paremmin palkattuja pestejä. Keskinäinen kilpailu on myös olennaisesti kuulunut akateemiseen maailmaan, samoin kuin joukkovoiman käytön sijaan ehkä enemmänkin hillitty sivistysihanne. Jotkut ovat vierastaneet ammattiyhdistysliikkeen mieltämistä osaksi työväenliikettä, toisille se on ollut keskeinen innoituksen lähde.

Toisaalta pitkäkään yliopistokoulutus ei itsessään ole valmistanut ammatilliseen edunvalvontaan. Toki omat kokemukset ja laitosarki ovat koulineet ja tuoneet ymmärrystä, mutta ero esimerkiksi SAK:n ay-koulutukseen on ollut suuri. Eikä esimerkiksi henkilökohtainen pettymys tai omalle kohdalle osunut epäoikeudenmukainen kohtelu useinkaan ole parhaita lähtökohtia kollektiiviseen edunvalvontaan. Herää myös kysymys, miksi joihinkin oppiaineisiin, laitoksiin tai tiedekuntiin on syntynyt pitkäaikainen ay-kulttuuri ja toisiin ei? Juuri paikallinen näkökulma olisi mahdollistanut näiden ammattiyhdistysliikkeen kannalta yleisemminkin kiinnostavien näkökulmien tarkemman käsittelyn.

Yhdistyshistoriat täydentävät toisiaan, vaikka perustarina on luonnollisesti samankaltainen. Järjestöaktiiveille kirjat palauttavat mieliin monia tapahtumia ja luovat pidempää perspektiiviä omalle toiminnalle. Nuoremmille historiat tarjoavat tarpeelliset ja hyvin kirjoitetut kuvaukset aikaisemmista vaiheista. Erityisesti yliopistoyhdistyksiin sopii se, että puolen vuosisadan mittaista taivalta juhlistetaan oikeilla tutkimuksilla.

Matti Hannikainen
dosentti, Helsingin yliopisto

---

Uusi työväki -teos ottaa lähtökohdakseen jo muuttuneen työelämän, jossa työ ei välttämättä ole palkkatyötä, eikä sitoudu aikaan eikä paikkaan. Tuttuja piirteitä tutkijan ammatista. Monia artikkelikokoelmia lukeneena ja tehneenäkin tästä kirjasta voi perustellusti todeta, että kyseessä on kompakti kokonaisuus, jonka perusvire on ideoiva ja optimistinen, vaikka työn todetaan jatkossa jakautuvan epätasaisesti ja epävarmuuden syvenevän.

Kirjoittajat eivät nojaudu täystyöllisyysajatteluun, vaan perustelevat yhteiskunnassa työhön käytetyn ajan vähenevän ja automatisoinnin laajentuvan. Jo muuttuneessa työelämässä startup -yritykset julistavat olevansa vapaita työajan seurannasta ja eri alojen itsensätyöllistäjät, muun muassa tutkijat, tekevät työtä yhteisöllisissä työtiloissa ilman työnantajia. Työtä tehdään myös paikasta irtautuvien digitaalisten alustojen kautta. Tutuin alusta lienee taksialan Uber. Myös siivousalalla toimii jo omat uberinsa, jotka verkkoalustan avulla yhdistävät kotisiivousta tarvitsevan asiakkaan ja siivoojan. Alustat ja erilaiset älypuhelinsovellukset työllistävät enenevässä määrin vain minuutteja tai jopa sekunteja kestäviin joukkoistettuihin työtehtäviin.

Kirjoittajat osoittavat nykyisen työelämän sääntelyjärjestelmää ohjaavan ajattelun onttouden. Moni työ ja tekijä solahtaa ohi turvan ja oikeuksien. Kun koko työelämän turva on sidottu palkkatyösuhteeseen, jää alustavetoisesti työtä tekevä taksikuski, fillarilähetti, kääntäjä, itsensä työllistävä tutkija tai siivooja kaiken sääntelyn ulkopuolelle. Alustatyöllistymisessä ansiotaso ei määräydy työehtosopimuksella, vuosilomatai vanhempainvapaaoikeutta ei ole. Alusta määrää keikan hinnan. Työntekijän ratkaistavissa on ota tai jätä.

Kymmenen kirjoittajan kirjan otsikot ovat oivaltavia. Kirjoittajat onnistuvat kannustamaan pohdintaan siitä, miltä hyvän yhteiskunnan tulisi näyttää ja toisaalta sen, mihin taloustieteilijä Guy Standingin palkkatyöloukuksi nimeämä kritiikitön sitoutuminen palkkatyöhön johtaa. Uusi työväki -teos esittää myös vaihtoehtoisia osuustoiminnallisia yhteisvaurauteen perustuvia työn järjestämisen tapoja Argentiinasta, Kreikasta ja Italiasta.

Kirjassa tuupataan hienostuneesti palkkatyösuhdekansalaisuuteen sitoutuneelle ammattiyhdistysliikkeelle sekä oman olemassaolonsa perustelu että ratkaisun avaimet. Neuvona on ottaa vakavasti teknologiamurroksen lupaus kasvavasta tuottavuudesta. Vaateena on myös laajentaa poliittista mielikuvitusta siitä, millainen työllisyyspolitiikka turvaa parhaiten työntekijöiden asemaa digitaalisessa työelämässä.

Kirjan luettuani vahvistui ajatus, että ammattiyhdistysliikkeen olisi hyvä pohtia (palkka)työ on parasta sosiaaliturvaa -ajattelunsa kestävyyttä. Muuttuneen työn oloissa saattaa tosiaan olla, että eloon jäädäkseen työntekijöiden etuja ajamaan asettuvan liikkeen on kenties väistämättä irtauduttava palkkatyösuhdeperustasta. Luopumalla palkkatyöperusteisuuden ylivertaisuudesta avautuu tila kehitellä kirjan kirjoittajien usein väläyttämää perustuloa yhtenä mahdollisuutena työntekijöiden turvalliseen elämään.

Anu Suoranta
tutkija, Helsingin yliopisto

---