Pääkirjoitus

Luottamusta kohti

Money talks, university walks, kuuluu vanha viidakon sananlasku. Se pitää sisällään ajatuksen, että toiminta vaatii rahaa. Tämän olettaisi olevan selviö, mutta moni ilmiö korkeakoulusektorin ympärillä pyörivässä keskustelussa sisältää taustaoletuksen, että asiat tapahtuvat ilman resurssia ja vaivannäköä. Taikasanoja (digitalisaatio, jatkuva oppiminen, kurkistuskurssit jne.) leijutellaan ilmassa ilman selkeää suunnitelmaa, miten ne on tarkoitus toteuttaa.

Jokaisella opintopisteellä ja kokonaisuudella on hintansa. Tutkintotuotantoon suuntautunut rahoitusmalli taipuu heikosti pienempiin kokonaisuuksiin. Osaamisen päivittäminen ja kehittäminen työelämän tarpeita vastaavasti vaativat kuitenkin rakenteita, jotka eivät nykyisessä rahoitusmallissa tule esille.

Myös toisen asteen opiskelijoiden kurkistuksesta korkea-asteen opintoihin on syytä keskustella alueellisen tasa-arvon ja resursoinnin näkökulmasta. Alueellisesta tasa-arvosta tulee kantaa erityistä huolta: käytännössä ainoastaan korkeakoulupaikkakuntien opiskelijoilla on mahdollisuus osallistua kontaktiopetustoteutuksiin. Verkkototeutukset taas puolestaan vaatisivat erillisen panostuksen.

Hyviä esimerkkejä koulujen ja yliopistojen yhteistyöstä on paljon. On kuitenkin eri asia tarjota opintojen suoritusmahdollisuuksia suuressa mittakaavassa. Olisikin kohtuutonta vaatia, että opettaja jätetään pohtimaan, miten hän hoitaa ylimääräisen työmäärän; mennyttä maailmaahan on, että opiskelija kuuntelee passiivisesti yhdeksänkymmentäminuuttisen monologin, vaan opiskelijan kanssa toimitaan monella tavalla yhteistyössä oppimisprosessin aikana. Oppijan aktiivinen kohtaaminen kasvokkain tai virtuaalisesti kuitenkin kysyy resurssia.

Monesti hankkeiden rahoituksella on kestonsa ja rajansa. Kun kehitykseen myönnetyt hankerahat on syöty ja maat myyty, toivoisi, että vakiintumaan päässeet toiminnot löytäisivät myös perusrahoituksesta vastaavan resurssin. Samoin kysyntä erilaisille tukipalveluille kasvaa vastaavassa suhteessa; näitä tehtäviähän on ajettu alas ja/tai siirretty opetus- ja tutkimushenkilökunnalle, mutta selkeästi ne kuuluvat asiantuntevalle tukihenkilöstölle.

Budjettiesitys on parhaillaan eduskuntakäsittelyssä. Vaikka panostuksia osaamiseen ja tutkimukseen onkin lisätty mm. Suomen Akatemian osalta, voi kokonaisuutta pitää monelta osin pettymyksenä, koska yliopistokentän keskeisistä tavoitteista jäätiin: yliopistojen rahoituksessa indeksin jäädytystä ei edelleenkään peruttu ja paljosta muustakin jäi luu käteen.

Vaikka rahapuhe edelleen toistuvasti onkin esillä korkeakoulukentän keskustelussa, voidaan nostaa positiivistakin esiin. Työ korkeakouluvision 2030 ympärillä on nostanut esiin tarpeen keskustella, miten yliopistoista saataisiin Suomen parhaita työpaikkoja. Näkisin, että sellainen työ lähtee jokaisen opettajan ja tutkijan voimaannuttamisesta oman työnsä suhteen. Opettajien ja tutkijoiden sisäisestä motivaatiosta -onpa usein puhuttu kutsumusammateistakin- ei tarvinne erikseen keskustella, joten työtyytyväisyyden ja -hyvinvoinnin laskun syitä voitaneen hakea muuttuneesta toimintaympäristöstä.

Luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen työ kuuluu monin paikoin vaikeutuneen, ja neuvotteluilmapiiri on korvautunut saneluilmapiirillä. Asiallisten pelisääntöjen löytäminen yhteistyössä työnantajapuolen kanssa ei ole kustannuskysymys. Tämän kehityksen kääntäminen positiiviseksi ja optimismin palauttaminen työhön on ensiarvoisen tärkeää. Suomen parhaisiin työpaikkoihin on vielä matkaa.

---