Kolumni Karl-Erik Michelsen

Kenen kolmas tehtävä?

Yliopistoilla on kolme lakisääteistä tehtävää; tieteellinen tutkimus, siihen perustuva opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Kolmannella tehtävällä pyritään lisäämään tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Kolmas tehtävä asetettiin yliopistolakiin, koska akateeminen tutkimus uhkasi linnoittautua norsunluutorniin. Sen ylläpitoon upposi miljardeja, mutta sieltä ei saatu enää vastineeksi hyviä neuvoja, innovaatioita ja viisaita ajatuksia.

Kolmas tehtävä on tietysti perusteltu. Jos tiedettä tuetaan verovaroista, on vähintäänkin kohtuullista, että tieteen tuottamat tulokset tulevat yhteiskunnan käyttöön. Katsaus historiaan kuitenkin osoittaa, ettei kolmas tehtävä ole mikään uusi asia. Yliopistot ja yhteiskunta ovat olleet tiiviissä vuoropuhelussa viimeisten kolmen vuosisadan ajan. Moderni teollinen ja jälkiteollinen maailma on rakennettu tieteen ja siihen pohjautuvan teknologian varaan. Tiede on jalostanut myös rationaalista ajattelua, jonka pitäisi olla myös poliittisen päätöksenteon perusta.

Tieteen ja yhteiskunnan paritanssi on ollut lineaarisen innovaatiomallin perusta, jolla on tuotettu perustietoa, jota soveltavat tieteenalat ovat jalostaneet ja siirtäneet edelleen yritysten ja hallinnon käyttöön. Kansalliset tutkimusjärjestelmät ja innovaatiopolitiikka ovat rakentuneet tämän ajattelun pohjalle.

Vaikka tieteen, teknologian ja valtion yhteispeli on ratkaissut monta yhteiskunnallista ongelmaa, se on myös tuottanut niitä lisää. Teknologiset murrokset ovat kiihdyttäneet yhteiskunnallista muutosta, joka on nyt karannut poliitikkojen hallinnasta. Kuten Noam Chomsky on todennut, olemme siirtyneet kaoottiseen maailmaan, josta on mahdoton tehdä pätevää analyysiä.

Nyt valtio on pannut jälleen toivonsa tieteeseen ja kehottanut OKM:n suulla yliopistoja aktivoimaan kolmatta tehtävää. Valtio on myös lisännyt tutkimusrahoitusta, mutta uutta rahaa annetaan lähinnä strategiseen tutkimukseen, jonka tavoitteet määritetään poliittisissa piireissä. Samoilla periaatteilla ohjataan myös EU:n kehitystä ja Horizon 20/20 ohjelmaa. Yliopistoja ollaan siten sitomassa yhteiskunnan kehittämiseen sekä tutkimuksen että muun vaikuttamisen kautta.

Mutta onko tiede ratkaisu jälkiteollisen maailman ongelmiin, vai onko se osa ongelmaa? Jos tulevaisuus on vähänkin sellainen, kun kuvittelemme sen olevan, yliopistot tulevat olemaan tärkeitä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Jos tehdas oli yhteiskunnan keskus 1900-luvulla, yliopistot ovat sitä 2000-luvulla. Yhteiskunta tarvitsee tietoa, innovaatioita ja asiantuntijoita ja yliopisto on paras instituutio näitä tuottamaan.

Tarvitsemmeko edelleen kolmatta tehtävää? Akateeminen yhteisö on odottanut valtiota määrittämään kolmannen tehtävän sisällön, mutta odottavan aika on pitkä. Mitä jos yliopistot määrittäisivät itse yhteiskunnallisen vaikuttamisen sisällön? Miksi jättää tämä arvokas vaikuttamisen muoto medialle, ajatuspajoille ja poliittisille toimijoille.

Akateemisella yhteisöllä on kyky tuottaa ja jalostaa objektiivista tietoa. Sillä voisi myös olla taito ohjata tiedolla yhteiskunnallista kehitystä. Tämä voisi olla uusi liiketoiminta, jolla yliopistot rahoittaisivat omaehtoista tutkimusta.

---