Yliopistolakiuudistus sai opiskelijat ja muutakin yliopistoväkeä liikkeelle. Kuva ”Painajaisten perjantai” -mielenosoituksesta Helsingissä 13.3.2009.

Professorit monilla kentillä

Professoriliiton 50-vuotishistoriakirja ”Tiedossa tulevaisuus — Professorit uudella vuosituhannella” kertoo viime vuosien isoista yliopistopolitiikkaa ja työmarkkina-asioita koskevista murroksista ja professorien asemasta niissä. Teos ilmestyy liiton juhlapäivänä 11. lokakuuta. Ohessa kirjan yhteenveto-osio.

Professorit ovat aina olleet mukana monilla vaikuttamisen kentillä. Yliopistoyhteisön kasvu ja yhteiskunnan toimintojen monimutkaistuminen ovat muuttaneet professoreiden asemaa, ja samalla niin vaikuttamisen muotoja kuin kanaviakin. Professuuri muodosti 1600-luvulta lähtien oppituolina yliopiston perusyksikön, jossa valta ja vastuu olivat pitkälti keskittyneet professorin käsiin. Hän johti oppiaineessaan tutkimusta, opetusta, henkilöstöä ja taloutta. Tiedekuntien ja yliopiston asioista professorit päättivät kollegiaalisesti. Yliopisto oli hyvin pitkälle yhtä kuin sen professorikunta, ja päinvastoin.

Professoreiden vaikutusvalta ulottui useissa tapauksissa yliopiston luentosaleja laajemmalle. Säätyvaltiopäivien aikana 1800-luvun jälkipuolella monet eturivin professorit osallistuivat aktiivisesti politiikkaan. Kun pahimman venäläistämispaineen aikana kansainvälinen mielipide pyrittiin saamaan Suomen tueksi, tarvittavia yhteyksiä oli etenkin ulkomailla opiskelleilla professoreilla. Suomen itsenäistyttyä professorit olivat rakentamassa nuorta valtiota keskeisissä valta-asemissa pääministereinä, ministereinä ja muilla yhteiskunnan johtopaikoilla.

Toisen maailmansodan jälkeen professorit ovat sen sijaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta poistuneet poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Osin tätä selittää poliittisten voimasuhteiden muuttuminen, sillä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä sivistyneistön vanhat puolueet, joissa professoreilla oli ollut vankka asema, jäivät paljolti syrjään. Toisaalta politiikka on ammattimaistunut, mikä on vaikeuttanut yliopistotehtävän hoitamisen ja politiikan yhdistämistä. Kilpailu yliopistoyhteisössä on myös kiristynyt niin, ettei aikaa muulle toiminnalle ole juuri jäänyt.

Yhteiskunnan murroksen ja yliopistojen nopean kasvun aikana 1960-luvulla professoreiden perinteinen asema joutui vaakalaudalle. Opintonsa aloittaneille suurille ikäluokille professorit näyttäytyivät yliopistojen ja niiden hallinnon demokratisoinnin esteinä, pysähtyneisyyden takuumiehinä. Kiista kärjistyi vuosikymmenen lopulla kysymykseen mies ja ääni -periaatteesta, jolla tarkoitettiin kaikkien yliopistolla työskentelevien ja opiskelevien yhtäläistä ääni- ja vaalikelpoisuutta yliopiston hallinnollisissa elimissä. Hallinnonuudistus yhdisti siihen asti hajanaista professorikuntaa. Professoriliitto perustettiin lokakuussa 1969 organisoimaan radikaalin hankkeen vastustamista. Toiminta oli tuloksellista, sillä pitkälti juuri liiton toiminnan ansiosta hallinnonuudistus saatiin torjuttua.

Vaatimukset mies ja ääni -periaatteesta vaimenivat 1970-luvun alussa, mutta kiistan seurauksista kauaskantoisinta oli koko maan professoreita kokoavan liiton synty. Kun professoreiden esiintyminen oli yleensä rajoittunut heidän oman tieteenalansa ja yliopistonsa piiriin sekä toiseen maailmansotaan asti myös politiikan kentille, liiton perustamisen jälkeen alkoi hahmottua käsitys kaikki maan yliopistot kattavasta professorikunnasta ja Professoriliitosta sen edustajana. Professorikuntaa yhdistävä tehtävä mainitaan liiton säännöissäkin, joiden mukaan se toimii professoreiden ammatillisena yhdyssiteenä sekä parantaa ja ylläpitää jäsentensä yhteiskunnallista asemaa ja arvostusta. Professoriliitto ei alkuvaiheessa ollut varsinainen ammattijärjestö, vaan aatteelliselta pohjalta perustettu yhden asian liike. Ammattiyhdistystoimintaa harjoittava edunvalvoja liitosta tuli vuonna 1974, kun se liittyi keskusjärjestö Akavaan.

Professoriliiton tehtävät ovat 1970-luvulta lähtien jakautuneet kahteen osaan, jäsenten edunvalvontaan sekä tutkimuksen ja yliopistollisen opetuksen edistämiseen. Edunvalvontaan sisältyvät perinteiset työmarkkinajärjestön tehtävät, kuten jäsenten etujen valvonta palkkaukseen, muihin palvelussuhteen ehtoihin, työnkuvaan ja työtehtäviin liittyvissä asioissa. Liitto on ollut myös näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija ja vaikuttaja ottaessaan kantaa ajankohtaisiin yliopisto- ja tiedepolitiikan kysymyksiin. Vaikka ydintehtävät ovat säilyneet muuttumattomina läpi vuosikymmenten, niihin liittyvät vaatimukset ovat kasvaneet sitä mukaa kuin yliopistot ovat käyneet läpi kiihtyvää muutosta. Vuonna 1986 annettu laki korkeakoululaitoksen kehittämisestä käynnisti yliopistojen ja professoreiden asemaan laajasti vaikuttaneen muutosten vyöryn, joka huipentui vuoden 2010 yliopistolakiin. Yhteensä runsaan kahden vuosikymmenen jaksolle ajoittuu yli 20 uudistusta.

Professoriliitto on joutunut vastaamaan jatkuviin jäsentensä asemaan kohdistuneisiin muutosvaatimuksiin. Perimmältään kyse on ollut siitä, että julkinen valta on halunnut määritellä uudella tavalla perinteiset akateemisen vapauden ja yliopistojen autonomian ideaalit. Viimeistään vuoden 2010 yliopistolain yhteydessä kiteytyi ristiriita perinteisen yliopistoyhteisön vaaliman humboldtilaisen näkemyksen ja uuden julkisen johtamisen oppiin nojautuvan käsityksen välillä. Edelliseen sisältyy ajatus yliopistoista itsehallinnollisina instituutioina, joiden ydintehtävä on voittoa tavoittelematon, totuutta etsivä ja moraalisesti sekä intellektuaalisesti riippumaton tutkimus. Jälkimmäinen käsitys taas korostaa yliopistojen tehokkuutta ja niiden merkitystä kansallisen kilpailukyvyn moottoreina. Avaimina tähän nähdään siirtyminen kollegiaalisesta hallinnosta tulosjohtamiseen sekä profiloituminen aloille, joilla kilpailuetua on eniten saavutettavissa.

Paine muutoksiin ei ole tullut yksinomaan julkisen hallinnon piiristä opetusministeriöstä (vuodesta 2010 lähtien opetus- ja kulttuuriministeriö) ja muista ministeriöistä. Ministeriöt ovat vuosikymmeniä olleet keskeisesti ohjaamassa yliopistolaitosta, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen tiede- ja yliopistopolitiikan kenttä on laajentunut uusien toimijoiden myötä. Merkittäväksi vallankäyttäjäksi on noussut muun muassa Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD. Sen laatimiin raportteihin on vedottu Suomessa ahkerasti perusteltaessa yliopistoja koskevien uudistusten välttämättömyyttä. Myös elinkeinoelämän ääni on kuulunut vahvana. Vaikuttaminen ei ole rajoittunut Elinkeinoelämän keskusliittoon, vaan myös sen jäsenjärjestöt ja yksittäiset henkilöt talouselämän huipulta ovat olleet aloitteellisia. Näissä näkemyksissä tiede- ja yliopistopolitiikka on haluttu kytkeä tiiviimmin osaksi elinkeinopolitiikkaa. Yliopistolakiin lisättiin vuonna 2004 yliopistojen niin sanottu kolmas tehtävä eli yhteiskunnallinen vaikuttavuus, mikä liittyi huoleen siitä, että yliopistot eivät ota toiminnassaan riittävästi huomioon yhteiskunnan ja liikeelämän tarpeita.

Professoriliiton toinen keskeinen toimintakenttä, professoreiden työsopimusehtojen ja palkkausasioiden kehittäminen, on sekin muuttanut muotoaan. Työmarkkinaneuvotteluihin valtion työmarkkinalaitoksen kanssa liitto osallistui 1990-luvulta lähtien osana julkisen sektorin sopimusjärjestö Akava-JS:ää, joka vuonna 2004 vaihtoi nimensä Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry:ksi. Työmarkkinaneuvotteluiden vastapuoli muuttui vuoden 2010 yliopistolain myötä, sillä neuvottelu- ja sopimusoikeudet siirtyivät valtion työmarkkinalaitokselta ja opetusministeriöltä yliopistoille. Ne perustivat Suomen yliopistojen työnantajayhdistys SYTY ry:n. Vuonna 2010 SYTY liittyi Yksityisen opetusalan liittoon (YOL), joka sittemmin muutti nimensä Sivistystyönantajat ry:ksi. Yliopistolain astuttua voimaan vuonna 2010 työnantajaleirin neuvotteluorganisaatio siis uusiutui ratkaisevasti, mutta työntekijäpuolella neuvottelupöydissä jatkoivat entiset työntekijäjärjestöt.

Professoriliiton tehtävä jäsenkuntansa etujen puolustajana on vuosituhannen vaihteen jälkeen muuttunut aikaisempaa haastavammaksi. Yliopistoihin etenkin 2010-luvulla kohdistuneet leikkaukset ja rahoitusvaje ovat muodostuneet lähes kroonisiksi ongelmiksi. Laajalta ja arvovaltaiselta kentältä OECD:stä, liikeelämän huipulta ja valtionhallinnosta tulleet vaatimukset yliopistojen toimintojen tehostamisesta ja niiden asettamisesta uuteen tärkeysjärjestykseen eivät ole helpottaneet liiton tehtävää. Se on toistuvasti arvostellut yliopistojen perusrahoituksen pienuutta, yliopistoindeksin jäädyttämistä ja valtion tuottavuusohjelmaa, jotka ovat johtaneet yliopistoissa merkittäviin supistuksiin ja vuodesta 2008 lähtien laajoihin irtisanomisiin.

Edunvalvonnassaan Professoriliiton toimintamallina on ollut kriittinen mutta rakentava vaikuttaminen. Kun työnantajapuoli vei määrätietoisesti eteenpäin yliopistojen uutta palkkausjärjestelmää, liitossa katsottiin parhaaksi olla mukana sen valmistelussa poikkiteloin asettumisen sijaan. Vastaavasti Professoriliitto pyrki aktiivisesti vaikuttamaan vuoden 2010 yliopistolain valmisteluun, jotta laista olisi tullut professoreiden kannalta mahdollisimman hyvä. Kun näiden ja monien muiden uudistusten taustalla on ollut vahva työnantajan, ministeriöiden ja muiden toimijoiden tahto, vastustamista hedelmällisimmäksi vaikuttamisen malliksi on katsottu omien tavoitteiden turvaaminen osallistumalla uudistusten valmisteluun yhdessä niitä ajaneiden toimijoiden kanssa. Professoriliitto ei myöskään ole ollut tavoitteidensa kanssa yksin, vaan se on tehnyt läheistä yhteistyötä muiden yliopistojen henkilöstöä edustavien liittojen kanssa.

Poikkeuksen tästä tilanteisiin mukautuneesta toimintastrategiasta muodostavat syksyllä 2017 alkaneet työehtosopimusneuvottelut. Umpikujaan ajautuneet neuvottelut kärjistyivät siihen, että koko Helsingin yliopiston henkilöstö, professorit mukaan lukien, meni seuraavan vuoden helmikuussa päiväksi lakkoon. Vaikka lakko rajoittui Helsingin yliopistoon, tukimielenilmauksia järjestettiin lähes kaikilla yliopistopaikkakunnilla. Työtaistelun ainutlaatuisuutta alleviivaa se, että professorit turvautuivat Suomessa ensimmäistä kertaa työtaistelutoimista rankimpaan, lakkoon.

Lakkovaroituksen professorit olivat tosin antaneet jo kahdesti aiemmin, vuosina 1984 ja 2010, mutta molemmilla kerroilla tilanne ratkesi neuvottelemalla. Vuoden 2018 lakko kertoo perustavanlaatuisesta muutoksesta yliopistoissa. Kun vanhastaan valtiota työnantajana ja yliopistoyhteisön piirissä työskenteleviä työntekijöitä oli ainakin jossain määrin yhdistänyt kokemus työn tekemisestä yhteiskunnan hyväksi, vuonna 2018 näin ei enää ollut. Raja oli muodostunut yliopistojen sisälle vuonna 2010, kun yliopistoista oli tullut työnantajia ja professoreista sekä muusta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä yliopistoon työsuhteessa olevia palkansaajia. Eri leireihin päätyminen näkyi luottamuksen puuttumisena ja ajautumisena lakkoon.

Helsingin yliopiston henkilöstön lakkopäiväksi 28.2.2018 sattui talven kovin pakkanen. Porthanian edustan mielenilmauksessa professorit Jaana Hallamaa, Jukka Kekkonen, Visa Heinonen sekä Professoriliiton toiminnanjohtaja Tarja Niemelä.

Professorikunta ei ole ollut muutosten keskellä aina yhtenäinen, mikä ilmeni esimerkiksi yliopistojen uuden palkkausjärjestelmän neuvottelujen yhteydessä voimakkaasti jakautuneina mielipiteinä. Kaikkien yliopistojen ja tutkimuslaitosten professoreiden edustajana Professoriliiton on pitänyt luovia myös eri yliopistojen toisistaan poikkeavien etujen välillä. Liitolle hankala kysymys oli Aalto-yliopistolle osoitettu huomattava lisärahoitus vuonna 2010 tilanteessa, jossa monet muut yliopistot joutuivat irtisanomaan henkilöstöä, kuten myös keskustelu yliopistojen määrästä ja niiden toimintojen profiloinnista.

Professoriliiton hallitus ja valtuusto ovat kuitenkin kyenneet muodostamaan yhtenäisen kannan hankalimmissakin kysymyksissä. Tämä on ollut edellytys tehokkaalle edunvalvonnalle, jota voi useissa tapauksissa arvioida menestyksekkääksi. Esimerkiksi vuoden 2010 yliopistolaissa professorin kelpoisuusvaatimukset pysyivät liiton vaatimuksesta korkeina, ja samoin sen toiveiden mukaisesti julkisoikeudellisten yliopistojen hallituksissa enemmistö säilyi yliopistoyhteisön edustajilla. Vuoden 2018 lakkokin tuotti tulosta, sillä yliopistolaiset saivat, vastoin työantajan alkuperäistä esitystä, työmarkkinoiden yleistä linjaa vastanneet palkankorotukset.

Professoreille yliopiston ulkopuolelta ajetut uudistukset ovat tuottaneet epävarmuutta. Professorit, muut opetushenkilökuntaan kuuluvat ja opiskelijat olivat 1970-luvulta lähtien päättäneet pitkälle yhdessä yliopistonsa asioista. Vuoden 2010 yliopistolain myötä professoreiden ja muiden yliopistolaisten toimintavapaus kaventui ratkaisevasti, kun johtajien valtaa laitosjohtajasta rehtoriin lisättiin kollektiivisten päätöksentekoelinten kustannuksella. Managerijohtoinen ohjaus ja itsenäisen aseman kaventuminen on monien professoreiden mielestä johtanut työn pirstaloitumiseen sekä tutkimukseen ja opetukseen jäävän ajan vähenemiseen.

Pitkiä työpäiviä tekevät professorit ovat myös saaneet huomata, ettei heidän ammattinsa yhteiskunnallinen arvostus ole säilynyt yhtä korkealla tasolla kuin vielä viime vuosituhannen lopulla. Erityisen kielteisinä he ovat kokeneet ministereiden julkisuudessa olleet puheet professoreiden tehottomuudesta, vaikka tosiasiassa he ovat tuottaneet työvuosina mitattuna pienemmällä panostuksella enemmän maistereita ja tohtoreita. Akateemisen työn imusta kertoo kuitenkin se, että vain pieni vähemmistö professoreista valitsisi toisen uran. Yhteisöllisyys, tutkimukseen ja opetukseen liittyvä vapaus ja muun muassa opiskelijoiden menestyminen tekevät professorin työstä mielekästä. Moni professori on kutsumusammatissa.

---