Pääkirjoitus

Työtila luo yhteisölle raamit

Perinteiseen akateemiseen työhön on kuulunut ajatus vapaudesta tehdä työtään niin kuin on halunnut sen itse järjestää yleiset raamit huomioiden.

Korona-aikana tilanne on muuttunut merkittävästi: toisinaan jopa kulku työpaikalle oli estetty tai vähimmillään vahvasti rajoitettu. Tämä on tuonut pinnalle keskustelun työtilojen tärkeydestä ja yhteisöstä. Työtila ei ole vain tila, jossa tehdään omaa työtä. Siellä myös kohdataan oman työyhteisön kanssa.

Kun samaan aikaan opetuksen pysyvä virtuaalistaminen etenee, kysymys vaihtoehtoisten työtilojen järjestämisestä tulee entistä tärkeämmäksi. Onko opettaja tai tutkija hankkinut asuntonsa sitä silmällä pitäen, että työnantaja odottaa hänen tekevän työtään entistä enemmän kotona?

Vastaisuudessa tätä kannattaa pohtia, koska trendi lähes varmasti kiihtyy.

Työnteon siirtyminen työpaikalta kotiin on tulonsiirto työntekijältä työnantajalle, koska verottajan suoma työhuonevähennys on pieni hinta keittiön pöydän nurkasta. Samalla työnantaja säästää toimitilakuluissa merkittävän summan.

Kun työnteolla ei ole aikaa eikä paikkaa, miten sitä mitataan ja seurataan? Hämmästyttävää kyllä joissakin yliopistoissa on yhä määräyksiä, joiden mukaan opettajan tulee olla opetusperiodien aikaan fyysisesti paikalla tiettynä määränä päiviä viikossa.

Jos jokin on ristiriitaista viestintää, niin tämä. Tämä on myös vastoin työehtosopimusta. Työpaikan johto viestii, että töitä voi tehdä kotona, hubissa tai jossain monitilaympäristön nurkassa, mutta samaan aikaan henkilöstöjohto haluaa työntekijät työpaikalle, jotta voisi vahtia näiden tekevän töitä.

Työaikahan on vain viitteellisesti suhteessa kronologiseen aikaan. Siksi työsuunnitelma nousee entistä tärkeämpään rooliin työn ja työajan suunnittelussa. Tässä on opettajilla ja tutkijoilla skarppaamisen paikka: monesti työsuunnitelma jää tekemättä ja sen kirjaukset jäävät niin ylimalkaisiksi, ettei suunnitelmasta ole edunvalvonnassa apua.

Myös liitoilla on skarppaamisen paikka viestinnässään: työsuunnitelman merkitystä täytyy alleviivata entistä selvemmin ja lisäksi täytyy kouluttaa omia aktiiveja ja luottamusmiehiä tätä korostamaan.

Erilaisten työtehtävien määrä kasvaa jatkuvasti. Kuitenkin on niin, että toisin kuin universumi, 1 612 tunnin vuosittainen työaika ei laajene itsestään. Tuntimäärän ylittyessä tulee keskustella joko erikseen korvatusta lisätyöstä tai jättää joitakin työtehtäviä tekemättä. Tämä haastaa erityisesti esimiestyötä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on luvannut tutkimuksen henkilöstön ajankäytöstä – se on nähtävästi enää aloittamista vaille valmis.

Edunvalvojille puolipakotettu digiloikkaus tuo harmaita hiuksia. Mikä kaikki on työtä sekä työnantajan että työntekijän mielestä?

Työehtosopimuksen raameissa on rajoitus kontaktituntien maksimimäärälle. Zoomitse tapahtuva opetuskin on vielä mitattavissa, jos Zoom-tunteja on yhtä paljon kuin lähiopetusta, mutta erilaiset ajasta ja paikasta riippumattomat kurssikomponentit odottavat edelleen ratkaisuaan.

Talvella 2020 solmitussa työehtosopimuksessa sovittiin työryhmästä, joka tarkastelisi tätä määritelmää. Ei myöskään saa unohtaa, että Korkeakoulujen oppimisen digitaaliset ympäristöt 2030 -visiotyö asettaa sekin yliopistosektorille merkittävää painetta kehittää työehtosopimusmääräyksiä.

Työnantajalle ei voi antaa avointa valtakirjaa määrätä hatusta vetämällä, minkä verran mitäkin työtehtäviä opettajien ja tutkijoiden täytyy tehdä.

---