Minne ura vie?

Malleissa yliopistoura näyttää suoraviivaiselta, mutta käytännössä monen yliopistolaisen ura on täynnä esteitä ja hidasteita. Selvitimme, millaisia vaikeuksia urakehityksessä yliopistolla on ja mitä niille voisi tehdä.

Siintääkö urapolku suoraviivaisena edessä, mutkitteleeko se arvaamattomilla tavoilla vai näyttääkö tien pää tulleen vastaan? Omassa työssä eteneminen on tärkeää yliopistolaisille. Se kävi selväksi vastauksista, joita Acatiimi sai lokakuiseen urakyselyynsä.

Uralla eteneminen merkitsee monia asioita: Yhdelle se on nimikkeestä ja vaativuustasosta seuraavaan kipuamista, toiselle ylipäätään työn jatkumista ja kolmannelle mahdollisuuksia siirtyä uudenlaiseen tehtävään. Tietysti eteneminen on myös tunnetta siitä, että oma osaaminen kehittyy ja että pystyy antamaan oman panoksensa tieteen ja korkeakoulutuksen hyväksi ja tekemään merkityksellistä työtä.

Kun kysyimme tutkijoiden ja opettajien kokemuksia uralla etenemisestä, vastauksia tuli yli sata. Monet olivat synkkää luettavaa. Kenties kysely kiinnitti etenkin niiden huomion, jotka ovat kokeneet vaikeuksia urallaan. Tässä jutussa esitetyt tutkijoiden ja opettajien kommentit on poimittu kyselyvastauksista.

1. Epäselvät kriteerit

”Väittelyn jälkeen olin onnekas, sillä sain henkilökohtaisen pitkän, yli kolmen vuoden apurahan. Mutta huolimatta tästä onnenpotkusta tunnen suurta epävarmuutta ’urani’ jatkosta. Teen liikaa töitä varmistellakseni erilaisia meriittejä, joiden lopullisesta vaikuttavuudesta ei ole mitään varmuutta. Kilpailu on ennakoimatonta, kriteerit eivät ole läpinäkyviä ja tuntuu, että mikään ei riitä.”

Monet kyselyyn vastanneet kokevat epäselväksi, miten he voivat edetä urallaan. Oma työura on satunnaisten valintojen seurausta. Eräs vastaaja kokee tiensä olevan tukossa, koska hän opiskeli yhdessä paikassa, teki väitöskirjan toiseen ja projekteja ”sinne tänne”, jolloin hän ei ole kiinnittynyt yhteen laitokseen tai yksikköön. Hän kokee, että vakinaisiin töihin pääsevät ”harvat ja valitut suosikit, jotka ovat olleet proffan ohjauksessa projekteissa jo opiskelijasta saakka”.

Tietoista suosimista tai sattumien kauppaa — joka tapauksessa urakehitys tapahtuu monen mielestä vaihtuvilla tai ennakoimattomilla kriteereillä. Tieteentekijöiden edunvalvontajohtaja Mia Weckman tunnistaa ongelman. Yliopistoissa on kehitetty vauhdikkaasti urajärjestelmiä, mutta ne ovat osin keskeneräisiä ja erilaisia keskenään.

— Ihmiset liikkuvat paljon yliopistojen välillä, joten onhan se hankalaa, jos olet yhdessä yliopistossa tietyssä uravaiheessa ja toisessa yliopistossa toisessa vaiheessa ja jossain et etene ollenkaan. Toki yliopistoilla on autonomia, mutta yhteismitallisuuden puuttumisessa on ongelmia, Weckman sanoo.

Weckmanin mukaan huolena on työntekijän oikeusturva, jos hänelle ei ole asetettu selkeitä etenemisen kriteereitä. Viime kevään tes-neuvotteluissa aihe herätti niin paljon keskustelua, että sitä selvitetään nyt tarkemmin. Weckman on mukana työryhmässä, joka laatii tilannekuvaa yliopistojen uramalleista ja meritoitumisjärjestelmistä.

Selkein on professorin vakinaistamispolku eli tenure track. Useissa yliopistoissa on myös lehtoreiden urapolku. Neliportainen tutkijanuramalli on Weckmanin mukaan merkitykseltään epämääräisempi: se voi olla vain henkilöstön luokittelun tapa, mutta joskus se myös nähdään etenemispoluksi.

— Joissakin yliopistoissa neliportaisen järjestelmän uravaiheeseen myös viitataan määräaikaisuuden perusteena, Weckman sanoo.

Myös Acatiimin kysyessä asiasta yliopistoilta kävi ilmi, että neliportaisella mallilla on vaihtelevia merkityksiä. Itä-Suomen yliopistossa sitä kutsutaan suorasanaisesti etenemisväyläksi, kun Aalto-yliopistossa malli on ”enemmänkin taustalla”. Joissakin yliopistoissa se on sekä tapa luokitella että etenemisen kuvaus ja väylä. Monen yliopiston johto viestitti, että uramalleja kehitetään koko ajan, henkilöstöä kuunnellen.

Uralla etenemisen kriteereitä on pohdittu myös tuoreessa professorien rekrytointeja koskevassa selvityksessä. Professoriliiton teettämän selvityksen mukaan professorin tehtäviin hakevia arvioidaan eri yliopistoissa eri tavoilla. Joissakin yliopistoissa on määritelty tarkat prosenttiosuudet arvioinnin osaalueiden painoarvolle, kun toiset toteavat painotusten vaihtelevan tapaus- ja tehtäväkohtaisesti.

Professoriliiton toiminnanjohtaja Tarja Niemelä sanoo, että osa yliopistoista antaa ulkopuoliselle arviointiryhmälle paljon valtaa. Jos yliopisto pyytää, että ulkopuoliset asiantuntijat laittavat hakijat paremmuusjärjestykseen tai pisteyttävät heidän ansionsa, se jättää yliopiston rekrytointiin vähemmän liikkumavaraa. Jos yliopisto pyytää vain arviot mutta ei järjestystä, sillä on suurempi vapaus tehdä johtopäätökset.

— Olin yllättynyt siitä, että käytännöt vaihtelevat niinkin paljon. Tämä herättää kysymyksen, tulisiko rekrytointikäytäntöjä yhdenmukaistaa.

2. Urakehityksen aikaikkuna

”Olen juuri sitä ikäluokkaa, jota ei ollut vakinaistettu ennen tenure track -järjestelmän vakiintumista. Harva melkein 50-vuotias valitaan enää tenureihin. Tiedän, että ikä on ollut rekrytointiperuste (tenureen noin 40 vuotta on ideaali, 45 vuotta maksimi). Tästä on puhuttu ääneen.”

Toinen yliopistolaisten huoli koski ajan valumista hukkaan. Moni määräaikaisuuksissa kamppailevista koki, että uralla etenemiseen on aikaikkuna ja ikä ehtii tulla vastaan. Tämä kokemus oli usealla siitä huolimatta, että ikä ei saa olla minkäänlainen rekrytointiperuste.

Pätkäpesteissä sinnitteleville aikaikkuna tarkoittaa myös rahoitusmahdollisuuksien vähenemistä, kun väitöksestä on kulunut liian monta vuotta tiettyihin hakuihin osallistumiseen. ”En haluaisi jättää akateemista maailmaa, mutta en oikein tiedä, mitä seuraavaksi tekisin. Nykyinen työsopimus on ensi kesään”, murehtii kolmannessa postdoc-paikassaan oleva tutkija.

Professorien rekrytoinneissa on tapahtunut iso muutos noin viidessä vuodessa. Professoriliiton teettämä selvitys kertoo, että kansainvälisenä tuontitavarana Suomeen rantautunut tenure track on muuttunut nopeasti yleisimmäksi rekrytointitavaksi.

Selvityksen mukaan tenure track -tehtäviä avattiin viime vuonna 189, mikä on yli nelinkertainen määrä verrattuna perinteisiin professoreiden rekrytointeihin. Selvitys arvioi, että rekrytoinnin muutos muuttaa myös professorikuntaa. Jo nyt nähdään, että tenure track -tehtävät ovat hakijakunnaltaan miesvaltaisempia ja kansainvälisempiä kuin perinteiset professorin rekrytoinnit. Vakinaistamispolkuun pääsy on monelle onnenpotku, mutta se herättää myös tunnetta eriarvoisuudesta:

”Tenure track on käytännössä ohituskaista, jolla pyyhitään pöytää pidemmälle edenneiden tutkijoiden kustannuksella ja joka osoittaa urasuunnittelun mahdottomuuden. Siinä nuori ja ’lupaava’ ohittaa viisi vanhaa ja jo tieteentekijänä kykynsä osoittanutta, meritoitunutta ja uraansa satsannutta tutkijaa vain sillä perusteella, että hän on nuori ja lupaava.”

Yliopistot vakuuttavat, että eri uravaiheissa olevia osaajia rekrytoidaan monipuolisesti ja reiluin kriteerein. Professoriliiton Tarja Niemelä kuitenkin kertoo, että liittoon tulee todella paljon yhteydenottoja jäseniltä, jotka hämmästelevät rekrytointien epäselvyyksiä. On tavallista, että haussa on samanaikaisesti sekä professorin että apulaisprofessorin tehtävä ja vasta rekrytoinnin aikana päätetään, missä uravaiheessa oleva hakija valitaan. Tällöin vähemmän kokeneita arvioidaan rinnan erittäin meritoituneiden kanssa.

— Onhan se aikamoinen tehtävä arviointiryhmille. Voi pohtia, kuinka oikeudenmukaista arviointi on, kun samasta paikasta kilvoittelevat niin eri uravaiheissa olevat henkilöt. Valintaa on todella vaikea perustella hakijoille, Niemelä sanoo.

Niemelä huomauttaa, että tällainen haku on ongelmallinen myös tasa-arvolain kannalta. Laki edellyttää ansiovertailun tekemistä aina, kun hakijoina on sekä nais- että mieshakijoita. Ansioituneimman valitsematta jättämisestä seuraa syrjintäolettama, jonka yliopisto voi kumota osoittamalla, että sillä on ollut objektiivinen peruste valita tehtävään soveltuvampi hakija.

Liitossa tiedetään tapauksia, joissa valittu henkilö olisi voitu ansioidensa puolesta rekrytoida full professoriksi, mutta hänet on laitettu associate-tasolle. Ehkä annetaan ymmärtää, että kahden vuoden päästä olisi mahdollisuus täysprofessoriksi – mutta sitten ei olekaan.

— Yliopistojen talous on tiukalla suurten leikkausten vuoksi. Potentiaalisen henkilön ja meritoituneen henkilön kuukausipalkoissa on usean tuhannen euron ero. Tämä tekee yksittäiselle laitokselle houkuttelevammaksi palkata potentiaalia, Niemelä pohtii.

Niemelän mukaan keskustelut rekrytointikäytännöistä jatkuvat yliopistojen kanssa. Rekrytoinnin lainmukaisuutta koskevia tapauksia on menossa myös oikeuteen.

— Nämä ovat megaluokan asioita, jotka koskettavat yliopistolaisia. Joko käytäntöjä tai lakia on muutettava, tai molempia.

3. Opetukseen jää jumiin

”Olen umpikujassa: joudun opettamaan niin paljon, etten ehdi enkä jaksa tutkia, jolloin julkaisuja ei kerry enkä tule koskaan saamaan dosentuuria tai yliopistonlehtorin paikkaa. Tuntuu, että yliopiston uramalleista puhuttaessa yliopisto- opettajat on unohdettu täysin: olemme vain halpaa työvoimaa, joka tahkoaa sadoittain opetustunteja, jotta muilla on mahdollisuuksia tutkia ja siten edistää uraansa.”

Acatiimin kyselyyn tuli erityisen paljon vastauksia opetustehtävissä työskenteleviltä. Yliopistoissa meriittejä syntyy ennen kaikkea julkaisuista. Tutkimukseen – tai edes tutkimusrahoituksen hakemiseen – ei kuitenkaan tahdo olla aikaa tai mahdollisuuksia opetuspainotteisissa tehtävissä.

Myös palkkakehitykseen moni opettaja on tyytymätön. OAJ:n yliopistosektorin asioista vastaava erityisasiantuntija Hanna Tanskanen sanoo, että opetusansioita ei osata riittävästi arvottaa yliopistojen palkkausjärjestelmässä. Tanskasen mukaan opetusansioita ei aina oteta riittävällä painoarvolla huomioon myöskään rekrytoinneissa. Eri hakijoiden mahdollisuuksiin vaikuttaa se, tarkastellaanko opetusansioita kaikilta hakijoilta heti rekrytoinnin alussa vai valitaanko ensin kärkihakijat tutkimus- ja muilla ansioilla ja vasta viime vaiheessa verrataan opetuskokemusta.

— Vuoden opettaja -palkintoja kyllä annetaan, mikä on hyvä, mutta sen lisäksi pitäisi olla systemaattisia tapoja katsoa, miten henkilö kehittyy työssään. Opettajilla pitää olla mahdollisuus arvioittaa se, miten ansiot ovat kehittyneet, Tanskanen sanoo.

Useissa yliopistoissa on olemassa tai työn alla lehtorien urapolku tai opetuspainotteinen urapolku. Tanskasen mukaan urapolkujen olemassaolo on sinänsä hyvä asia, mutta ongelmana on se, että niillä oikeutetaan määräaikaisuudet. Esimerkiksi Aalto-yliopiston lehtorien kolmiportaisessa urapolussa ensimmäinen vaihe on määräaikainen, Taideyliopistossa vielä toinenkin.

— Me taas lähdemme siitä, että meritoitumisen tulisi tapahtua omassa vakituisessa työssä, jossa mennään eteenpäin. Koulutustehtävä on yliopiston lakisääteinen, pysyvä tehtävä.

Lehtorien urapolku myös helposti erottaa tutkimuksen ja opetuksen erillisiksi tehtäviksi, vaikka korkeakouluopetus lähtökohtaisesti perustuu tutkimukseen. Yliopistojen opetusalan liitto YLL ja OAJ kannattavat näiden yhdistämistä. Paljon opettavat eivät voi kilpailla julkaisujen määrässä, joten opetusansiot pitää ottaa näiden rinnalla paremmin huomioon. Toisaalta opetustehtävissä olevilla pitää liittojen mukaan olla nykyistä paremmat mahdollisuudet tehdä tutkimusta.

OAJ:n vuonna 2019 teettämässä YLL:n jäseniä koskevassa kyselyssä selvisi, että monet lehtorit joutuvat tekemään tutkimustyötä vapaa-aikanaan, koska työsuunnitelmassa sille ei ole varattu riittävästi aikaa. Vaikka tutkimukselle olisi varattu aikaa, käytännössä tutkiminen ei aina onnistu, koska opetus-, hallinto- ja muihin töihin kuluvaa aikaa ei ole arvioitu realistisesti. Opetushenkilöstön työajasta on varattu tutkimukseen keskimäärin 14 prosenttia.

OAJ:n ja YLL:n hahmottelemassa opetustehtävien uramallissa opetustehtävistä on nykyistä paremmat mahdollisuudet edetä professuuriin, kun opetusansiot otetaan nykyistä tasavertaisemmin huomioon tutkimuksen kanssa. Toisaalta uran tavoitepiste voi olla vaativissa opetustehtävissä, joissa ansioituneen yliopistonlehtorin meriitit otetaan huomioon palkassa. YLL, toisin kuin Professoriliitto, kannattaa aloittavan professorin vaativuustason avaamista myös hyvin ansioituneelle yliopistonlehtorille.

Tanskasen mukaan on tärkeää, että opetuspainotteisissa tehtävissäkin varataan aikaa tutkimukseen. Liitto ajaa tutkimuskausijärjestelmää, joka joissakin yliopistoissa onkin käytössä ja jossa opetushenkilöstö voi välillä keskittyä tutkimuksen tekoon ilman opetusvastuita esimerkiksi lukukauden tai lukuvuoden ajan.

4. Rahoitus sanelee

”Olen ollut jo vuosia jumissa hankehelvetissä, joka kyllä tuo leivän pöytään mutta joka on kuin upottava suo tai lentohiekkaa, johon uppoaa koko ajan syvemmälle. Kun työskentelee hankkeissa, jotka eivät liity väitöskirjaan, ja kun illat menevät rahoitushakemusten laatimiseen, väitöskirjan kirjoittamiselle ei jää aikaa eikä voimia. Vain väittelemisen kautta pääsisi uralla eteenpäin. Niinkin on käynyt, että olen ollut mukana hakemassa tutkimushankerahoitusta asiantuntemukseeni pohjautuen, mutta en itse voi saada rahoitusta, koska minulla ei ole tohtorintutkintoa. Toiset alkavat siis tutkia aiheita, joita olin suunnitellut itselleni.”

Hakemusten kirjoittaminen ja hankkeiden kalastelu määrittää uralla etenemistä, joten systemaattinen urakehitys on hankalaa. Tai suoremmin sanottuna ”ajatus urasta yliopistomaailmassa on huono vitsi”, kuten eräs Acatiimin kyselyyn vastannut tutkija totesi.

Isolla joukolla yliopistolaisia pääasiallinen ongelma ei ole se, saako joskus paremman tittelin tai nouseeko korkeampaan palkkaluokkaan. Koko yliopistoura riippuu siitä, tuleeko rahoitusta lisää ja kuinka pitkäksi aikaa. Urakehitys tarkoittaa joko siirtymää seuraavalle rahoituspätkälle tai yliopistosta pois.

Paitsi että rahoitus voi olla edellytys sille, että työt ylipäänsä jatkuvat, rahoituksen hankinnan merkitys on suuri esimerkiksi professorien rekrytointiperusteissa. Professoriliiton Tarja Niemelän mukaan ulkopuolisen rahoituksen hankinta on selvästi entistä tärkeämpi rekrytointiperuste.

Niemelä kertoo, että räikeimmillään yliopiston mielestä riittämätön ulkopuolinen rahoitus on ollut pääasiallisena syynä siihen, että henkilöä ei ole arvioitu associate professorista täysprofessoriksi.

Tieteentekijöiden Mia Weckman toteaa, että epävarmuus kuormittaa tutkijoita, kun tutkimuksen tekeminen on niin pirstaleista ja pätkät lyhyitä.

— Rahoituksen hakeminen vie uskomattoman paljon aikaa tutkimustyöltä, hän toteaa.

Kuten eräs tutkija kommentoi vastauksessaan:

”Yliopistosopimuksen ainoa merkitys on, että saa yliopiston nimissä hakea rahaa omaan palkkaansa. Tässä ammatissa on täysin oman itsensä varassa taistelemassa pöydältä putoavista muruista muita samassa asemassa olevia vastaan.”

Yliopistojen johdon edustajat myöntävät, että kysymys on vaikea. Yliopistot ovat ministeriön rahoitusmallin armoilla ja voivat vain toivoa riittävän kattavaa perusrahoitusta, jotta ne voisivat tarjota vakaampia työsuhteita.

Weckman ymmärtää rahoituksen paineet, mutta sanoo, että osasyynä pätkätöihin on myös yliopistojen kulttuuri.

— Toki rahoituksen pirstaleisuus vaikuttaa yliopistoihin, mutta sama se on yrityksissä. Niihinkin tulee rahaa ulkoa, ja silti ihmiset ovat vakinaisissa töissä.

---