Aalto-yliopiston opintopsykologin paikka on Maria Törnroosin ensimmäinen vakituinen työ. Sen saadessaan hän oli 38-vuotias.

Olenko valinnut ihan väärin?

Maria Törnroos aloitti syksyllä Aalto-yliopiston väitöskirjatutkijoiden opintopsykologina. Hän törmää viikoittain samaan ongelmaan, jonka kanssa hän paini itse vielä hetki sitten: onko väitöskirjassa mitään järkeä?

Viime keväänä Maria Törnroos näki työpaikkailmoituksen, joka todella ilahdutti.

Etsinnässä oli psykologiantohtori. Viimein. Törnroos oli etsinyt töitä koko kevään. Lähettänyt nipun hakemuksia ja verkostoitunut systemaattisesti Linkedinissä.

- En päässyt edes haastatteluihin mihinkään HR:ään, koska ei ollut kokemusta, Törnroos selittää.

Muuta kokemusta hänellä kuitenkin oli vaikka kuinka. Törnroos väitteli Helsingin yliopistossa psykologian tohtoriksi vuonna 2015. Sen jälkeen hän on työskennellyt postdoc-tutkijana sekä siellä että Hankenilla. Väliin mahtui apulaisprofessorin sijaisuuskin.

Syksyllä 2019 hän vaihtoi akateemisesta maailmasta data-analyytikoksi, mutta sekään ei tuntunut sopivalta.

Sitten piti taas etsiä töitä. Se ei ollut yhtään helppoa, vaikka Törnroos on paitsi tutkinut työelämää, myös puhuu sitä sujuvasti ja tietää, miten 2020-lukulainen työnhaku kaikessa itsemarkkinoinnissaan toimii.

— Linkkarissa oli paljon tuttuja, ja mietin, miten toi on päässyt tuohon, mutta minä en. Mietin hirveästi, että miten vastavalmistunut voi sitten saada paikan, Törnroos kertoo.

— Vaikutti just siltä, että tohtorin tutkinto oli se kirosana.

Nyt Törnroosilla on kaikuisa, hivenen liian väljä huone yhdessä Teknillisen korkeakoulun entisen päärakennuksen lukuisista siivistä. Nykyään rakennuksen nimi on Kandidaattikeskus. Syksystä asti hän on toiminut väitöskirjatutkijoiden opintopsykologina, vaikka alkujaan hän oli varma, ettei haluaisi kliiniselle puolelle, tavalliseen psykologin työhön.

— Kerrankin ne hakivat tohtoria. Ja kerrankin oli työhyvinvointitausta.

Koko syksyn ajan hänen luokseen on ollut tasainen parin viikon jono. Se on lyhyempi kuin muille opintopsykologeille, mutta toisaalta Törnroosin vastaanottoa ei ole juuri mainostettu, vaan hänen on annettu ”kasvaa rooliinsa” rauhassa. Vuoden päästä ollaan viisaampia siitä, mitä Törnroos todella tekee.

Pesti on Suomen ensimmäinen laatuaan. Kerrankin strategian kirjaukset – ”työhyvinvoinnin kehittäminen” – näkyvät jossakin konkreettisessa, Törnroos sanoo.

— Mun pet peeve, pakkomielle, on laittaa ihmiset selkä seinää vasten ja kysyä, mitä te oikeasti aiotte tehdä.

Tällä hetkellä puolet ajasta kuluu vastaanottoihin, puolet väitöskirjatutkijoiden hyvinvoinnin yleiseen kehittämiseen. Jälkimmäinen tarkoittaa blogia ja työpajoja, mutta erityisen usein sitä, että Törnroos neuvoo ohjaajia, miten väitöskirjatutkijoista tulisi pitää huolta. Miten saadaan lisää ”togethernessiä” ja ”belongingnessiä”.

— Ohjaushaaste on minun suurin haasteeni. Ei tulisi käyttäytyä kuin graduohjaaja, vaan kuin tyypin esimies. Siinä on usein ongelman ydin, Törnroos sanoo.

Kun kampus on koronaviruksen vuoksi kiinni, ohjaajien rooli on entistäkin suurempi.

Erityisesti ulkomaiset väitöskirjatutkijat ovat Törnroosin mukaan lähes eristäytyneet ja käyvät siksi kampuksella aina kun vain voivat. Sen huomaa jo siitä, että suomalaiset käyvät mielellään vastaanotolla Zoomissa tai vastaavassa videochat-sovelluksessa, mutta ulkomaalaiset saapuvat kampukselle.

— Kaikkein eniten näen yksinäisyyttä. Koronatilanteen vuoksi moni pohtii, oonko ihan surkea, kun en saa mitään tehtyä. Sitten ahdistaa yksinolo, eikä ohjaaja tiedä, missä mennään, Törnroos sanoo.

— Täällä on hirveän iso joukko, jolla ei ole tukiverkkoa. Sosiaalisen interaktion puutteesta tulee muita oireita ja epätoivoa. Vaikka jatkari tapaisi ohjaajansa Zoomissa kerran parissa viikossa, niin jos hän on muun ajan yksin, siinä ehtii miettiä kaiken maailman ajatuksia.

Hän puhuu tarkoituksella jatkareista tai väitöskirjantekijöistä, ei opiskelijoista.

— He ovat väliinputoajia, koska heillä ei ole YTHS:ää tai muita opiskelijalle tarkoitettuja palveluita.

Synkkä kuva siitä, mitä väitöskirjan teko voi tarkoittaa: ensin tehdään tutkimusta vuosia, yhteen asiaan keskittyminen lisää ja lisää ja lisää odotuksia, kunnes lopulta tuntuu, että on laittanut yhteen projektiin niin paljon panoksia eli työvuosia, että voi vain epäonnistua.

Silloin kaikki alkaa näyttää mustalta. Kavereiden kesätyöpaikat näyttävät urakiidolta ja omat ajatukset typeriltä. Ei auta tolkuttaa itselleen, että korkea koulutus korreloi tilastoissa työllisyyden kanssa, edelleen.

— Jos olo menee primitiiviseen pelkoon, rationaaliset numerot eivät merkitse yksilölle mitään.

Joka viikko tulee joku, joka kysyy Törnroosilta, onko kaikki ollut ihan turhaa. Tavallinen tapaus.

— Jatkari on ollut omasta mielestään liian hidas. Kun kysyn, mitä ohjaaja sanoo, kuulen, että tämä kannustaa eikä kiirehdi. Hitaudessa on silloin kyse sun omasta ajatuksesta, vaikka se ei välttämättä ole koko totuus, Törnroos sanoo.

Siihen taas liittyy usein motivaatio-ongelmia. On unohdettu, miksi ylipäätään lähdettiin tekemään juuri tätä väitöskirjaa. Sen taustalla voi olla projektirahoitus, joka on ohjannut vähän halutun aiheen viereen.

— Silloin on tosi vaikea löytää motivaatio. Mutta ei ole tilanteita, jolloin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Jos on vaikeaa, pyydät apua. Piste. Joko ohjaajalta, kollegalta, minulta, työterveyspsykologilta. Et jää liian pitkäksi aikaa miettimään asioita. Usein ne selviävät kyllä.

Syyskuun alussa Tampereen yliopiston tutkijat julkaisivat 800 haastatteluvastaukseen pohjanneen artikkelin tohtoreiden työllistymisestä yliopistojen ulkopuolella. Se on todella tylyä luettavaa.

Tohtorit kokevat, että heitä pidetään teoriaorientoituneina ja sosiaalisesti lahjattomina haahuilijoina, joilta puuttuvat bisneksen ymmärrys, tehokkuustaju ja muut työelämätaidot. Vuosia jatkunut ”opiskeleminen” näyttää cv:ssä pahalta.

”Eivätkö yliopistot voisi puhua vaikka nuoremmista tutkijoista”, yhdessä vastauksessa kysytään.

”Monien työnantajien käsitys työskentelystä yliopistolla on halventava ja ylimielinen”, toinen jatkaa.

Se on vähän kuin Törnroosin tilanne, joka kuitenkin päättyi hyvin, kuten niin monen muunkin korkeakoulutetun työnhakijan.

Mutta jos yliopiston ulkopuolella arvostusta ei heru, niin voisi yliopiston sisälläkin mennä Törnroosin mielestä paljon paremmin.

Apurahasysteemi on hänestä naurettava, koska kaikki ovat koko ajan leikkausuhan alla. Naurettavat ovat myös uranäkymät. Aalto-yliopistossa arviolta vain joka kolmas väitöskirjantekijä on työsuhteessa.

Julkaisemisen kannustimet eivät ole terveellä pohjalla. Eikä tenure-järjestelmä.

— En ajattele, että millenniaalit ovat sen herkempiä kuin muutkaan. Vaikka tapaamisissa rakennetaan yksilöresilienssiä, olen vastaan sitä, että korjataan vain ihmistä. On korjattava myös se ihmistä rikkova systeemi.

Ne rakenteet ovat jossakin monien mutkien takana. Otaniemen pimeässä marraskuussa kyhjöttävän väitöskirjantekijän arkisen ankeuden juurisyy voi olla jonkin kaukaisen aikakauskirjakustantajan toimintatavoissa.

Työhyvinvoinnin suhteen yliopisto on eri maailma kuin ”normaali työelämä”, Törnroos sanoo, mutta breaking point on jo tullut. Siltä ainakin näyttää, kuulemma, kun seuraa kotimaisia ja ulkomaisia kollegoita internetissä.

— Sieltä nousee uusi sukupolvi, joka on vastaan näitä juttuja. Olen huomannut Linkkarissa niin paljon sellaista, että joku kertoo 10 vuotta sanoneensa jotakin ja nyt johtavat tyypit alkavat puhua samasta, hän sanoo.

— Ehkä se on sitä, että me vaadimme inhimillisempää työelämää.

Yliopisto lähtee takamatkalta, mutta sielläkin inhimillisen työelämän vaatimus on kuultu. Sitä pyritään toteuttamaan paljolti samoin opein kuin yritysmaailmassa. On workday learningia, hyvinvointiseminaareja ja kenties pian fasilitointikoulutuksiakin. Sitä Törnroos on odottanut.

Aika tavallisia nykytyöelämän juttuja, jotka vielä joitakin vuosia sitten kuulostivat kaukaisilta.

Törnrooskin sanoo yllättyneensä, kuinka ”ketterää” Aallossa on ollut.

Sekin on bisnessana. Mutta hän tarkoittaa sitä, että kokee saaneensa edistettyä asioita. Autonomian määrä on yllättänyt, vaikka hän ei ole edes tutkija vaan palvelupuolella.

— Kun pystyn vetämään läpi näin monia juttuja, tulee olo, että tätä pidetään tärkeänä. Moodi on se, että hyvinvointi merkitsee.

---