Kolumni

Junioriassarista seniorilehtoriksi

Tenure track -järjestelmä ja sen uudet viritykset yliopistonlehtoreille auttavat monia eteenpäin uralla, mutta oma akateeminen retkeni on kulkenut jo alusta saakka erilaisia polkuja. Aloitin nuorena assarina, jonka työhön kuului asennella tietokoneita, hallinnoida atk-lupia ja tehtailla tutkintovaatimuksia, mutta myös oppia suoraan professoreilta, avustaa opetuksessa ja työstää omia opinnäytteitä.

Yli 30 vuotta myöhemmin huomaan toimineeni yliopistonlehtorina lähes 20 vuotta. Uramallit on uusittu, ja malliura on hyvin erilainen kuin 1990-luvulla.

Tulin yliopistoon opiskelemaan tilastotiedettä toimittuani yo-pohjalta ATK-operaattorina ja käytönsuunnittelijana. Näitä töitä edelsi arvokas kokemus työsuhteiden sekakäytöstä hotellisiivoojana, keittiöapulaisena, lounastarjoilijana, leipurin apulaisena, opettajan sijaisena, TV:n lähetystarkkailijana ja pioneerina. Musiikkilukiossa haaveilin rock-muusikon urasta ja korvasin reaaliaineet bändi- ja kitaratunneilla.

Maisterin (1996) ja tohtorin (2000) papereilla jatkoin assistentuurissani (1996–2001), jota edelsi kolme vuotta lyhyitä, välillä vain kuukauden viranhoitoja. Toimittuani lehtorin sijaisena pääsin kiinni pedagogisen yliopistonlehtorin virkaan vuonna 2002. Dosentuurin myötä onnistuin saamaan vakituisen viran vuonna 2008, sellaisen vihdoin auettua.

Aiemmat seniorit eläköityivät sopivaan aikaan, sillä olin jo hypätä pois akateemisesta maailmasta saatuani houkuttelevia tarjouksia yrityspuolelta.

Pidän todella paljon työstäni yliopistonlehtorina. Se on aina ollut monipuolista: tutkimusta ja opetusta, hallinnointia ja johtamista sekä yhteiskunnallista vaikuttamista. Kaikki tämä kietoutuu yhteen. Esimerkiksi kaikille avoimet verkkokurssit korostavat opetuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Olenkin meritoitunut ennen kaikkea opetuksessa: yliopistossani olen tunnettu Opettajien akatemian perustajajäsen, ja ilokseni olen kuullut olevani muuallakin Suomessa monen kollegan esikuva, muun muassa verkkoopetuksen saralla. Opetusinnovaatioitani huomioidaan myös kansainvälisesti.

Myös tutkimus kiehtoo, vaikka se onkin jäänyt vähemmälle. Seuraan kuitenkin alani kehitystä, levitän virtauksia opetukseni välityksellä ja osallistun muiden tutkimukseen. Tärkeintä on, että tiimimme yhdessä onnistuu tieteenteon eri ulottuvuuksilla niin, että jokainen saa toimia ja päteä vahvuuksillaan.

Olen oppinut iloitsemaan myös vanhanmallisesta, budjettirahoitetusta urapolustani, vaikka se onkin samalla sulkenut reittejä. Vielä 10 vuotta sitten kipuilin yrittäessäni hahmottaa itseäni kiipeilemässä uramallien portaissa. Haaveilin professuuristakin, mutta vaatimukset julkaisujen ja rahoituksen suhteen ovat sittemmin karanneet ulottuviltani. Opetusansioillani pärjäisin missä haussa tahansa.

Kaikkiaan koen olevani pidemmällä kuin olisin kuvitellut. Tavoittelin muusikon uraa, kokeilin ravintola-alaa, innostuin tietokoneista ja löysin motivaation yliopisto-opiskeluun. Voin ehkä viettää yliopistossa yli neljäkymmentä vuotta elämästäni. Urani on tarjonnut lukuisia mahdollisuuksia kiinnostua uusista asioista, ja olen saanut edetä vastuullisiin tehtäviin, kuten koulutusohjelman johtajaksi.

Nykyisissä tarkasti määritellyissä uramalleissa osoitetaan selvästi, mikä on mahdollista ja mitä se vaatii. Sattumanvaraiselle uteliaisuudelle ei ole aikaa, kun pitää tietää mitä haluaa, panostaa siihen täysillä ja vältellä muita kiinnostuksen kohteita. Silti uramallit eivät takaa mitään, koska kilpailu on kovaa. Kuitenkin huokoisuutta olisi hyvä olla, jotta pystyy muuttamaan suunnitelmia, kun sattuma puuttuu peliin.

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että nykyisen tyyppiset uramallit eivät olisi innostaneet minua akateemiselle kilpauralle.

---