Pääkirjoitus

Vuoden vaan joulua saan odottaa

Työehtosopimusneuvottelukausi lähenee taas vääjäämättä ja hiljaisesti kuin joulu marraskuussa. Käsi kädessä valmistuvat niin lipeäkalat kuin neuvottelutavoitteetkin. Toiveet on huolellisesti kirjattu ja postitettu eteenpäin. Toisaalta joululla ja neuvotteluilla on se yhtäläisyys, että viimeiseen saakka arvoituksena pysyy, mitä paketista löytyy.

Kuten tässä numerossa olevasta Oskari Onnisen artikkelista käy ilmi, yliopistojen työehtosopimus on erityinen luomus. Toisin kuin monissa opetusalan työehtosopimuksissa yliopistojen opettajien ja tutkijoiden vastaavissa työehtosopimuksissa monet työaikaan liittyvät kysymykset ovat aika väljästi määriteltyjä. Tämä on omiaan luomaan erilaisia paikallisia sovellutuksia ja tulkintoja. Näistä ei monestikaan saavuteta hyvää yhteisymmärrystä.

Paluuta muinaiseen virkaehtosopimuksen aikaiseen maailmaan yksityiskohtaisine määräyksineen ei ole, ja hyvästä syystäkin, maailma on muuttunut. Sama pätee nykyiseenkin sopimukseen, jossa on yhtä lailla kehittämisen paikka. Kehittäminen täytyy kuitenkin ymmärtää aidosti yhteisellä sopimuksella vastaamaan opettajien ja tutkijoiden työnkuvaa, ei uuskielen ”huononnuksena”.

Esimerkiksi yliopistossa opettavan työntekijän kontaktiopetuksen maksimimäärä voi olla 394 tuntia lukuvuodessa. Miten tätä saataisiin kehitettyä vastaamaan nykyistä todellisuutta? Päivittää määritelmä? Määrä? Mitä on kontakti?

Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestön Jukon Työehtosoppa-kampanja tekee jäsenilleen tarkemmin tunnetuksi niitä kaikkia asioita, joista työehtosopimuksessa on sovittu. Lämpimästi suosittelen kaikkia tutustumaan kampanjaan!

Toisaalta on paljon työhön olennaisesti liittyviä asioita, joista ei ole sopimuksella sovittu, vaan ne vain jotenkin tapahtuvat työnantajan päätöksellä. Yksi näistä on työskentelytila, jossa opettajan ja tutkijan on tarkoitus työtään tehdä. Näistä on perinteisesti vallinnut suhteellisen samankaltainen ymmärrys eri yliopistoissa, vaikkakin tämä on esimerkiksi väitöskirjatutkijoilla ja apurahatutkijoilla aiemminkin ollut niin sanotusti pitkässä kuusessa.

Merkittävät säästösuunnitelmat tiloissa ja opetuksen monimuotoistuminen muodostavat aivan uudenlaisen haasteen. Uusien kampusprojektien kauniissa havainnekuvissa tehdään kovin vähän sitä, mitä voisi kutsua perinteisin termein tutkimukseksi tai opetukseksi.

Seinät eivät kuitenkaan voi olla olemassa vain kilpailutetun ravintolan, ainejärjestöjen kerhohuoneiden ja yhteisten monikäyttötilojen ylläpitoa varten, vaan soisi, että yliopiston ydintoimintaa olisi edelleen mahdollista suorittaa yliopiston tiloissa.

Narratiivi ihmiset vs. seinät sisältää virheellisen vastakkainasettelun, koska seinät hyvin vahvasti määrittävät, miten ihmiset voivat toimia työssään: monitilaympäristö soveltuu huonosti opetuksen, ohjauksen ja tutkimuksen tarpeisiin.

Kampusvisioissa on harvoin ajateltu sellaista määrää rauhallista vetäytymistilaa, että ne mahdollistaisivat mielekkäät kohtaamiset. Kahvilayrittäjien ja julkisten kirjastojen tilat sopivat huonosti luottamuksellisiin ohjauskeskusteluihin. Opetuksessa Etäily-Suomen kalsea yliopisto tarjoaa ratkaisuksi latteaa vuorovaikutusta Teamsissa ja Zoomissa.

Julkisessa keskustelussa onkin luettavissa merkittävää toivetta saada olla osana yhteisöä. Tästä syystä seinien uudistamisessa on kuultava ja osallistettava niitä ihmisiä, jotka seinien sisällä työtään tekevät. On kuunneltava eikä vain kuultava.

Konsultit ja arkkitehdit tekevät sitä, mistä tilaaja heille maksaa, mutta olisi syytä myös kuulla yliopistojen tulosten tekijöitä: opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita.

---