Maria Pietilän vapaa-aika kuluu lähinnä lasten kanssa leikkiessä ja ulkoillessa: arkisin omalla pihalla tai leikkipuistossa ja viikonloppuisin esimerkiksi Sipoonkorvessa tai Talosaaressa.

Yliopistossa tutkimassa yliopistouria

Maria Pietilä ei suunnitellut ryhtyvänsä tutkijaksi, mutta akateeminen maailma itsessään osoittautui kiinnostavaksi kohteeksi.

Tutkijatohtori Maria Pietilä istuu perjantai- iltapäivänä kahvilassa antamassa haastattelua. Toinen pienistä lapsista on kipeänä, mutta lapsen hoito onneksi järjestyi ja Pietilä pääsi hetkeksi kotoa.

Tutkijan työ ja perhe-elämä sopivat siinä mielessä hyvin yhteen, että työ on joustavaa eikä se ole välttämättä aikaan tai paikkaan sidottua.

— Sekin auttaa, että myös puolison työ joustaa ja lasten isovanhemmat avustavat arjessa.

Sinä aikana kun Pietilä oli mukana yliopistojen tasa- arvotoimia tutkivassa pohjoismaisessa Nordicorehuippuyksikössä, hän sai toisen lapsensa ja samalla piteni hänen tutkimusosuutensa kesto.

— Havahduin siihen, miten satunnaisia yliopistojen ja eri rahoittajien käytännöt olivat siinä, miten perhevapaat huomioitiin tutkijoiden määräaikaisissa työsuhteissa. Lasten syntymä sai pohtimaan laajemminkin, miten eri elämäntilanteet ja perhesuhteet voivat vaikuttaa mahdollisuuksiin edetä akateemisella uralla, Pietilä sanoo.

Hän on tutkinut niin sukupuolten tasa-arvoa yliopistomaailmassa, tutkijakoulutettujen lapsilukua kuin yliopistouralla etenemisen ja rekrytoinnin kriteereitä.

Suomessa tasa-arvosta puhuminen kuulostaa jo jopa hiukan vanhahtavalta, eikä keskustelu Pietilän mielestä käy akateemisessa maailmassa kovin vilkkaana. Ruotsissa ja Norjassa käy. Tämä ilmeni Nordicore- tutkimuksessa, missä tutkijat tarkastelivat, miten yliopistot Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa ovat edistäneet tasa-arvoa tutkijanuralla.

Suomessa ajatellaan usein, että tärkeimmät asiat tapahtuvat siinä vaiheessa, kun nuoret miettivät alavalintojaan ja koulutuspolkujaan. Mutta yhä edelleen professoreista vain 32 prosenttia on naisia, vaikka opiskelijoista naisia on ollut enemmistö jo pitkään. Suomessa oli 1990-luvun puolivälissä naapureita tasaisempi professorien sukupuolijakauma, mutta Ruotsi ja Norja ovat kirineet kiinni.

Tieteenalat ovat Suomessa vahvasti eriytyneet sukupuolen mukaan. Teknisissä tieteissä naiset tekivät vuonna 2020 neljännen uraportaan henkilötyövuosista vain 12 prosenttia ja luonnontieteissä 16 prosenttia.

Yhdenvertaisuuden ongelmat eivät kuitenkaan liity pelkästään sukupuoleen.

— Ulkomailla syntyneiden naisten osuus neljännen uraportaan positioista on Suomessa mitättömän pieni: 1,5 prosenttia vuonna 2018. Ruotsissa se oli 7 ja Norjassa 9 prosenttia. Se pisti miettimään, että eivätkö he hae näitä tehtäviä vai onko yliopistoissa piilosyrjinnän mekanismeja, Pietilä sanoo.

Valtiotieteellisestä valmistunut Pietilä ei ajatellut erityisesti yliopistouraa. Hän teki gradun tutkimuslaitosten henkilöstöasioista ja jäi yliopistolle, kun graduohjaaja pyysi hankkeeseen.

— Henkilösuhteet ovat auttaneet työssäni. Se on yliopistossa tyypillinen tapa edetä: joku pyytää mukaan johonkin hankkeeseen.

Pietilä pohtii, että verkostot ovat yksi asia, joka voi vaikuttaa tasa-arvoon. Tutkimusten mukaan naisilla on akateemisessa maailmassa keskimäärin heikommat sosiaaliset verkostot kuin miehillä.

Nordicore-hankkeessa selvisi, että suomalaisissa yliopistoissa tasa-arvotyö tarkoitti ennen kaikkea sukupuolineutraalia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskoulutusta, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskomiteoita ja verkostoitumisen tukemista. Norjassa on harjoitettu myös positiivista erityiskohtelua eli suoranaisesti suosittu naisia rekrytoinnissa, Ruotsissakin enemmän kuin Suomessa.

— Suomessa aliedustetun ryhmän edustajien erityiskohtelu tuntui haastattelujen perusteella hyvin vieraalta ajatukselta. Riskiksi koettiin se, että mieshakijat valittaisivat päätöksestä.

Kun Pietilä teki haastatteluja yliopistoissa, kävi ilmi, että joidenkin yliopistojen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmien mukaan tehtävään voidaan valita nainen, jos on kaksi yhtä vahvaa hakijaa.

— Vastaajat olivat kuitenkin epävarmoja siitä, onko tätä mahdollisuutta hyödynnetty.

Norjassa jotkut yliopistot tarjosivat jopa rahallisia kannustimia tiedekunnille, jos ne palkkasivat naisen tiettyyn tehtävään.

Pietilä ei itse ajattele, että positiivinen erityiskohtelu yksistään olisi ratkaisu. Tasa-arvon edistämiseksi on pureuduttava sen rakenteellisiin syihin.

Norjassa tutkittiin, mitä tapahtuu rekrytoinneissa. Kun tutkijat lähettivät kokeellisessa tutkimuksessa testi-ansioluetteloita arvioijille, naishakija sai samoilla ansioilla jopa paremmat arviot kuin mieshakija. Toisaalta toisessa tutkimuksessa rekrytoijien haastattelujen pohjalta selvisi, että rekrytointiprosesseissa tapahtuu paljon sellaista, mikä ei sovi yliopistojen virallisiin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslinjauksiin.

— Rekrytointeihin liittyi arveluttaviakin kriteereitä, joita ei yleensä sanota ääneen: esimerkiksi että olisi hyvä, jos väitöskirja olisi länsimaisesta yliopistosta.

Millaiset kriteerit, sellaisia tutkijoita. Rekrytointi- ja arviointikriteerit ohjaavat sitä, keitä yliopistoon ylipäätään hakeutuu ja ketkä tutkijanuralla voivat menestyä.

Pietilä on ollut erityisen kiinnostunut tenure track -järjestelmästä, josta hän väitteli vuonna 2018. Urapolulle pääsevät ovat yliopistojen onnekasta ydinporukkaa, joiden tutkimus- ja opetusurista pidetään huolta.

Pietilän tutkimuksissa kuitenkin ilmeni, että yliopistoissa oli varsin vähän pohdittu tenure trackin ja henkilökohtaisen elämän yhdistämistä. Se oli yllättävää, koska tenure trackille rekrytoidaan tyypillisesti perheenperustamisiässä olevia.

— Nordicore-hankkeessa tehdyissä haastatteluissani kävi ilmi, että yliopistoilla ei ollut aina linjauksia esimerkiksi siitä, pidentääkö perhevapaa tenure trackin määräaikaisten työsuhteiden kestoa.

Pietilän mukaan olisi myös syytä miettiä urajärjestelmän kriteereitä moninaisuuden näkökulmasta. Nyt suoriutumisen kriteerit keskittyvät tutkimusjulkaisuihin, liikkuvuuteen ja tutkimusrahoituksen hankkimiseen.

— Yliopistot ovat vapaita muokkaamaan kriteereitä, mutta miten paljon painotetaan opetusansioita tai vuorovaikutusta muun yhteiskunnan kanssa?

Yliopistomaailman ideaali on töitä painava supertutkija, joka tekee maisterintutkinnon yhdessä yliopistossa, väitöskirjan toisessa, postdocin muualla ja verkostoituu kansainvälisesti. Liikkuvuus on hieno asia, mutta miten helposti supertutkija ehtii löytää parisuhteen tai perustaa perheen, jos sitä elämältä haluaa?

Pietilä on apulaisprofessori Sonja Kosusen kanssa tutkinut tutkijakoulutettujen lapsilukuja vuodesta 1987 vuoteen 2016. Menneinä aikoina moni tutkijakoulutettu nainen jäi ilman lapsia, ja ero miehiin oli huomattava. Nykyisin tohtorinaisilla on useammin lapsia kuin ennen, ja toisaalta tohtorimiehillä vähemmän kuin 1980-luvulla. Kokonaan lapsettomien osuus tutkijakoulutetuista naisista on vähentynyt, mutta he ovat silti yleisemmin lapsettomia kuin maisterit.

Kuten muissakin ihmisryhmissä, myös tutkijakoulutetuissa naiset ovat miehiä useammin elämäntilanteessa, jossa heillä on lapsia mutta ei puolisoa.

— Kun painotetaan kansainvälistä kilpailua ja liikkuvuutta, olisi keskusteltava siitä, keitä tämäntyyppiset urajärjestelmät houkuttelevat. Hyväksytäänkö se, että ihmisiä, joilla on vaikkapa erityislapsia tai jotka ovat yksinhuoltajia, ei ehkä haluta yliopistoon, vai onko se ongelma?

Pietilän mukaan tulisi miettiä, millainen ongelma on se, jos akateemisten tutkijoiden joukko vinoutuu elämäntilanteiden perusteella.

Pietilän mielestä liikkuvuutta voisi tukea siten, että kansainväliset vaihdot olisivat mahdollisia pätkissä ja niitä voisi ajoittaa esimerkiksi kesälomaajoille. Tärkeää on se, miten yliopisto tukee tutkijavaihtoon lähtöä. Joillekin korkeat päivähoito- ja koulumaksut ulkomailla voivat koitua esteeksi.

Usein liikkuvuuden este eivät ole lapset vaan puoliso. Haluaako omalla urallaan viihtyvä puoliso vaihtaa maata?

— Meidänkin perheellemme olisi operaatio suunnitella, mihin me kaikki lähtisimme ja miten puoliso keksisi mielekästä tekemistä, jos ei haluaisi olla kotona sapattivapaata pitämässä.

Pietilä suhtautuu avoimesti tulevaisuuteensa: ura voi olla yliopistolla tai muualla. Vuoteen 2023 asti hän työskentelee EU-hankkeessa, jossa hän tutkii akateemisia urajärjestelmiä ja tutkijanuran arviointia.

Mukana on 10 eurooppalaista yliopistoa, Suomesta Itä-Suomen yliopisto. Hanke kehittää arviointia laadullisemmaksi, niin että se ottaisi huomioon esimerkiksi avoimen tieteen kriteereitä.

Nykyiset julkaisumäärien laskennat ovat herättäneet kritiikkiä. Hankkeen kunnianhimoisena tavoitteena on paitsi luoda uusia kriteereitä akateemisen uran arviointiin, myös testata niitä pilotissa. Vaikka määrällisten kriteerien ongelmat ovat tiedossa, parempaa arviointia ei ole helppoa kehittää.

— Mittaamisesta ei tahdo päästä eroon. Laadullistenkin kriteerien pitää olla läpinäkyviä, ja hakijoiden pitäisi pystyä näkemään, että heitä on kohdeltu oikeudenmukaisesti.

---