Essee

Katkeruus estää yhteistyön

Jäykät hierarkiat ja ohjaajien tiukassa istuvat ennakkoluulot voivat tiputtaa tieteidenvälisesti suuntautuneen tutkijan tieteenalojen väliin jo uran alkutaipaleella. Nuorta tutkijaa ei pidä jättää selviytymään konkarien välisistä skismoista yksin, Kirsi Cheas kirjoittaa.

Tieteidenvälisyydestä on tullut tutkimuksen tekemisen uusi normi - ainakin juhlapuheissa. Tutkijat, yliopistot ja rahoittajat ovat tunnistaneet, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen, tekoälyn kehittymiseen ja koronaviruspandemiaan liittyvät ongelmat ovat aivan liian monimutkaisia, jotta mikään yksittäinen tieteenala, yliopisto tai maantieteellinen alue pystyisi ratkomaan niitä yksin. Sen sijaan tarvitaan entistä enemmän kykyä ylirajaiseen yhteistyöhön niin paikallisesti kuin globaalisti.

Jäykät hierarkiat, sitkeät käytännöt ja luutuneet ennakkoluulot kuitenkin rajoittavat ylirajaisen yhteistyön mahdollisuuksia. Yliopistojen virat ja julkaisut ovat edelleen pitkälti tieteenalakohtaisia.

Niin ikään useimmissa rahoitushauissa tutkija joutuu valitsemaan yhden tai muutaman ennalta määritellyn vakiintuneen alan, vaikka tutkimus ei mahtuisi mihinkään niistä. Alati kiristyvä kilpailu rahasta ja työpaikoista sekä kokemus väärin kohdelluksi tulemisesta julkaisemiseen, rahoitukseen ja rekrytointiin liittyvissä arviointiprosesseissa aiheuttaa ymmärrettävästi kitkaa tutkijoiden, alojen ja alueiden välille.

Valitettavasti joillakin tutkijoilla on taipumus siirtää kokemansa katkeruuden tunteet ja negatiiviset käsitykset muista aloista ja niiden edustajista ohjaamiensa tai muuten vaikutuksensa piirissä olevien nuorten tutkijoiden ja opiskelijoiden harteille. Tämä taakka on nuorelle tutkijalle raskas kantaa.

Näin konkaritutkijat vaikeuttavat myös tulevien tutkijasukupolvien ennakkoluulotonta ja ylirajaista yhteistyötä. Samalla he jarruttavat innovaatioiden kehittymistä ja uusien paradigmojen syntymistä.

Sarah Dooling, Jessica K. Graybill ja Vivek Shandas toteavat vuonna 2017 julkaistussa artikkelissaan Doctoral Student and Early-Career Academic Perspectives on Interdisciplinarity, että nuoret tutkijat saapuvat tutkimusyksiköihin usein tietämättä niiden sisällä ja niiden välillä ilmenevistä jännitteistä ja ennakkoluuloista.

Jännitteet paljastuvat yleensä viimeistään silloin, kun nuori tutkija alkaa työstää omia ylirajaisia ideoitaan ja uusia yhteistyömahdollisuuksia niiden toteuttamiseksi. Dooling kollegoineen korostaa, että tällaisiin tilanteisiin joutuminen on erityisen raskasta ja kohtalokasta nuorille tutkijoille, sillä he ovat monin tavoin haavoittuvassa asemassa.

Nuoret tutkijat tarvitsevat ohjaajiltaan ja esihenkilöiltään käytännön neuvoja ja tukea opinnäytteidensä edistämisessä. Apuraha- ja työpaikkahakemuksiin vaaditaan lähes poikkeuksetta ohjaajan lausunto. Näin esihenkilön haastamisella voi olla tuhoisia vaikutuksia nuoren tutkijan uralle.

Kun esihenkilö ilmaisee kielteisiä tunteita nuorta tutkijaa inspiroivia aloja tai tutkijoita kohtaan, nuorella tutkijalla ei ole hyviä vaihtoehtoja.

Hän voi rajata ja muuttaa omaa ajatteluaan siten, että työn toteuttaminen ei edellytä kyseisten yhteyksien rakentamista. Tämä vaihtoehto pahimmillaan tukahduttaa nuoren tutkijan itsenäisen ajattelun, aidon uteliaisuuden ja innostuksen tieteidenväliseen tutkimukseen.

Toinen vaihtoehto on ryhtyä sovittelijaksi, jotta tutkimusidean kannalta keskeisten alojen edustajat oppisivat avautumaan toistensa töille. Tämä vaihtoehto puolestaan vaatii nuorelta tutkijalta merkittäviä voimavaroja ja sellaisen poikkitieteellisen fasilitoinnin osaamista, mihin tohtoriohjelmat eivät toistaiseksi valmenna.

Nuori tutkija on tällaisessa tilanteessa vaarassa romahtaa lopullisesti eri alojen väliin, vailla riittävää tukea ja ymmärrystä millään vakiintuneella alalla.

Olen itse yrittänyt tilanteesta ja uravaiheesta riippuen sopeutua esihenkilöiden asettamiin rajoihin, parantaa tulehtuneita yhteyksiä ja rakentaa uusia. Olen kuitenkin törmännyt toistuvasti seinään.

Jo kandidaattivaiheessa olin ensimmäistä – mutta en viimeistä – kertaa tilanteessa, jossa valtaasemassa olevat henkilöt ovat jyrkästi määritelleet, keiden ”puolella” ja ”keitä vastaan” minun ja muiden opiskelijoiden tai nuorten tutkijoiden pitäisi olla. Tutkimukseeni liittyvien eri alojen edustajat ovat nimittäneet toisiaan pinnallisiksi, naurettaviksi ja turhiksi ilman, että he olisivat toden teolla edes tutustuneet toistensa ajatuksiin, menetelmiin tai teorioihin.

Näiden tilanteiden taustalla ovat usein vaikuttaneet tiettyä professuuria havitelleiden tutkijoiden katkerat riidat, jotka ovat liittyneet kyseiseen pestiin ja oppiaineen suunnan määrittelemiseen.

Vuosien varrella olen myös tutustunut lukuisiin lämpimiin ja työlleen poikkeuksellisen omistautuneisiin ohjaajiin ja esihenkilöihin. Kiitos heidän, olen onnekseni myös saanut mahdollisuuden aidosti tieteidenväliseen työhön kannustavissa ympäristöissä.

Mitä pidemmälle olen edennyt urallani, sitä paremmin olen päässyt perille akateemisessa maailmassa eteemme tulevista pettymyksistä ja niiden käsittelyyn liittyvistä haasteista.

Itseäni on helpottanut oivallus, ettei kukaan ole lähtökohtaisesti halunnut sabotoida tieteidenvälistä uraani. Taustalla ovat vaikuttaneet minua varttuneempien tutkijoiden omat käsittelemättömät tunteet. Kun sisäistin tämän, minun on ollut helpompaa olla katkeroitumatta itse.

Sen sijaan, että välittömästi tuomitsee toisen toiminnan, on tärkeää pysähtyä pohtimaan, mistä käytös johtuu ja miten siihen voisi tiukasti mutta ystävällisesti puuttua. Avoimesti kuuntelemalla ja keskustelemalla pääsee pitkälle.

Oman kokemukseni ja kollegoiltani kuulemani pohjalta voin kuitenkin sanoa myös sen, että vanhempien kollegoiden katkeruuden kohtaaminen ja riitojen väliin joutuminen on emotionaalisesti erittäin raskas kokemus varsinkin varhaisen uravaiheen tutkijalle.

Olen hukannut loputtomasti aikaa ja energiaa kananmunankuorilla kävelemiseen ja esihenkilöiden omanarvontunnon kannattelemiseen oman kokonaisvaltaisen oppimiseni, urakehitykseni ja henkisen hyvinvointini kustannuksella. Pyrkimyksiäni kehittää yhteistyötä eri alojen välille ei ole huomioitu tieteidenvälisistä tutkimussuunnitelmistani saamissani arvioissa, jotka ovat keskittyneet yksinomaan arvioivan tahon edustamalle tieteenalalle tekemääni kontribuutioon.

Eri tahot ovat viime aikoina toteuttaneet selvityksiä nuoria tutkijoita kuormittavista tilanteista, kuten pätkäsopimuksista ja epävarmoista työurista. Näissä selvityksissä ei kuitenkaan ole juuri huomioitu ylirajaisesta yhteistyöstä, sen fasilitoinnista ja konfliktien keskelle joutumisesta nuorille tutkijoille aiheutuvaa kuormitusta.

Dooling kollegoineen toteaa, että myös tieteidenvälisyyteen liittyvässä tutkimuskirjallisuudessa nuorten tutkijoiden kokemukset ovat saaneet hyvin vähän huomiota. Väitän, että yliopistojen ja muiden akateemisten yhteisöjen tulisikin ottaa asia keskeisesti agendalleen ja tarjota johtamis-, fasilitointi- ja tunnetaitokoulutusta niin opiskelijoille ja nuorille tutkijoille kuin kokeneemmalle henkilökunnalle.

Vastaavasti rahoittajien tulisi varmistaa, että heidän tukemissaan projekteissa työskentelevillä nuorilla tutkijoilla on mahdollisuus kommunikoida projekteissa ilmenevistä johtamisen ja yhteistyön haasteista ja heitä rasittavista ristiriidoista ilman, että nuorten tutkijoiden täytyy pelätä yhä pahempien konfliktien ja uransa jatkumisen puolesta.

Esimerkiksi raportoimisen yhteydessä rahoittajien tulisi projektin johtajan lisäksi kartoittaa myös johtajan alaisuudessa työskentelevien nuorten tutkijoiden näkemyksiä. Missä määrin projekti esimerkiksi on tukenut heidän itsenäistä ja kriittistä ajatteluaan ja omien verkostojen syntymistä, ja millaista mentorointia ja tukea he ovat saaneet kollegoiltaan ja esihenkilöiltään projektin kuluessa?

Rahoittajat edellyttävät usein tieteidenvälisyyttä, mutta käytäntö on osoittanut, että tämä vaatimus toteutetaan toisinaan päälleliimatulla tavalla. Olen itse kokenut vaikeimmat konfliktit nimenomaan sellaisissa oppiaineissa, jotka markkinoivat itseään tieteidenvälisinä.

Istun myös kansainvälisen, tieteidenväliseen tutkimukseen ja opetukseen keskittyvän organisaation johtoryhmässä. Kyseisessä organisaatiossa erilaisiin tieteenaloihin suhtaudutaan kyllä esimerkillisen avoimesti – mutta samalla siellä ilmenee muunlaisia merkittäviä ylirajaisen yhteistyön haasteita. Kitkaa on esimerkiksi siinä, miten eri maiden ja maanosien tutkijat käyttävät valtaa toisiinsa nähden. Myös tässä organisaatiossa olen johtoryhmän nuorimpana jäsenenä joutunut toisilleen katkeroituneiden eri alueiden kokeneiden edustajien väliin.

Kokemukseni osoittavat raadollisesti, miten oppiaineiden, tutkimusprojektien ja organisaatioiden muodollinen tai syvällinenkään sitoutuminen tieteidenvälisyyteen ei riitä, mikäli tiettyihin aloihin ja alueisiin suhtautuminen on kulisseissa kuitenkin kielteistä ja väheksyvää.

Tieteidenvälisen tutkimuksen ja uusien tieteenalojen kehittämisen ohella maailma tarvitsee edelleen myös perinteisiä tieteenaloja. Ristiriitoja ja konflikteja tulee aina olemaan. Keskeistä on se, miten niihin ja toisiimme suhtaudumme.

Itse olen kokenut, että yhteistyö oman osaamisensa rajat selkeästi ja läpinäkyvästi tiedostavan, muihin aloihin samalla uteliaan avoimesti suhtautuvan ”perinteisen” alan tutkijan kanssa on huomattavasti mielekkäämpää kuin omasta tieteidenvälisestä osaamisestaan ylimielisen itsevarmasti vakuuttuneen tutkijan tai instituution kanssa.

Tieteidenväliseksi julistautuminen ei vielä tee kenestäkään suunnannäyttäjää tai esimerkillistä johtajaa - sen sijaan ylirajainen yhteistyö edellyttää aitoa empatiaa ja oman osaamisen rajojen jatkuvaa itsekriittistä tunnistamista.

Näin ollen meidän kaikkien tulee opetella yhteistyötä yhdessä. Opiskelijoita ja nuoria tutkijoita on kuultava tasavertaisesti tässä prosessissa.

Nuorten, tieteidenvälisesti suuntautuneiden tutkijoiden henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää myös aivovuodon välttämiseksi. Sinnikkäimmätkin sillanrakentajat suuntaavat ennen pitkää muihin töihin, ellei heidän pyrkimyksilleen anneta tunnustusta ja tukea.

Kirjoittaja on Finterdis – Suomen Tieteidenvälinen Seura ry:n perustaja ja puheenjohtaja.

---