Jäähyväiset Havinoille

Historian havinat -juttusarja piti professori Joel Kuortin kiinni akateemisessa maailmassa silloinkin, kun tarjolla ei ollut edes pätkätöitä.

Joel Kuortti oli työtön kirjallisuudentutkija, kun hän kesällä 2005 luki Matti Hällin salapoliisiromaanin Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Ei liene paha juonipaljastus, jos kerrotaan, että kirjassa ratkotaan yliopistolla tapahtuvaa murhaa. Rikosta selvittää komisario Vasama, joka oli lopettanut omat lakitieteen opintonsa, koska oli ”liian älykäs ja kärsimätön”.

Kuortti tuli ajatelleeksi, että voisi olla kiinnostavaa kirjoittaa siitä, miten yliopistomaailmaa on menneinä vuosina kuvattu kirjallisuudessa. Kuortti oli Tieteentekijöiden aktiivijäsen, ja siksi Acatiimi tuntui luontevalta julkaisukanavalta. Päätoimittaja Kirsti Sintonen oli samaa mieltä ja julkaisi tekstin.

Ei mennyt pitkään, kun Kuortti törmäsi toiseen kirjaan, jossa liikuttiin yliopistomaailmassa, Vilho Helasen Ylioppilas lehtorinnaamion takana -dekkariin (1946).

— Siitä sitten jatkettiin sarjaa numerosta 2, eikä missään vaiheessa ole tullut pulaa aineistosta.

Acatiimissa Historian havinoiden taival päättyy tässä numerossa 125. osaansa, syynä alkuvuodesta 2022 toteutuva lehtiuudistus.

Kuortti on etsinyt palstalle kirjoja etenkin antikvariaatteja ja kirjastoja koluamalla. Jalkatyötä on tarvittu, sillä kirjan nimi yksinään ei monestikaan paljasta tarpeeksi. Vihjeitä on saatu myös lukijoilta ja kollegoilta.

Ensimmäiset vuodet Kuortti käsitteli kuolleiden kirjailijoiden teoksia, mutta tästä rajauksesta hän on ajan saatossa tinkinyt. Eniten häntä itseään silti kiehtovat yliopistojen varhaisaikoja kuvaavat teokset. Tällaisia ovat esimerkiksi Milja Kauniston 1700-luvun Ranskaan sijoittuvat Olavi Maununpoika -kirjat. Pariisissa on opiskellut moni muukin fiktiivinen suomalainen, kuten Mika Waltarin Mikael Karvajalka.

— Samanlaisia kysymyksiä on ollut aina, oli vuosisata tai yliopisto mikä tahansa: opettajien rahoituksen riittävyys ja ylioppilaiden opintososiaaliset ongelmat. Konteksti muuttuu, mutta ongelmat pysyvät.

Toki kirjat ovat aina kuvanneet myös omaa aikaansa. Ruotsinkielisen opetuksen asema ja suomalaisuusliike olivat vakioaiheita 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, yliopistolaitoksen laajeneminen jälkimmäisellä.

Jos Kuortin omasta elämästä kirjoitettaisiin romaani, sen keskeisiä teemoja olisivat ainakin prekaarius ja tiedonjano. Ennen kuin hänet valittiin professoriksi Turkuun 46-vuotiaana vuonna 2009, hän oli tehnyt lukemattomia työhakemuksia ja 25 vuotta pätkätöitä Tampereen, Jyväskylän, Joensuun ja Vaasan yliopistoissa. Tuona aikana pisin yhtämittainen rahoitus oli 18 kuukautta.

— Mutta kaikesta huolimatta yliopistotyössä on imua. Esimerkiksi opettajana oppii varmaan enemmän itse kuin opiskelijat. Työ on jatkuvaa oppimista.

Käsiteltäviä kirjoja Kuortilla vielä olisi. Miksei Havinoissa voisi tutkailla myös musiikkia, teatteria tai elokuvia, Kuortti pohtii – Uuno Turhapurokin on toiminut professorina!

Kuortin omaa alaa on englannin kieli, eikä hän siksi ole hyödyntänyt Havinoita tutkimuksessaan. Kolme ruotsalaista, yksi norjalainen ja yksi venäläinen kirja palstalla on esiintynyt, mutta niissäkin on ollut kytkös Suomeen. Virostakin voisi löytyä kiinnostavaa kirjallisuutta, perustettiinhan ensimmäinen suomen kielen oppituoli Tarton yliopistoon vuonna 1803.

Jos sopiva kanava löytyisi, Historian havinaa voisi saada joskus vielä jatkoa, Kuortti ajattelee. Yksi tieteellinenkin artikkeli yliopistokirjallisuudesta on vihdoin tekeillä.

Palsta on joka tapauksessa ollut tärkeä, tutkimuksen rinnalla kulkenut työrupeama, joka on tuonut enemmän lukijapalautetta kuin mitkään akateemiset kirjoitukset.

— Olin palstan ensimmäiset vuodet pitkälti työttömänä. Rahallinenkin korvaus oli ihan kiva, mutta valtavan tärkeää oli se, että palsta piti minut kirjoittamassa, ajattelemassa, yhteydessä – sen sijaan, että olisin ollut vain kotona tekemässä hakemuksia. Se oli minulle tärkeä ankkuri akateemiseen maailmaan.

---