Kirja-arviot

---

Uusi yliopistolaki tuli voimaan kahdessa vaiheessa elokuussa 2009 ja tammikuussa 2010. Siviili- ja kauppaoikeuden emeritusprofessori Thomas Wilhelmsson näki uudistuksen taustat, sen aiheuttamat kiistat ja läpiviennin Helsingin yliopiston vararehtorina, rehtorina ja kanslerina. Se on tämän kirjan aihe.

Se on myös tämän kirjan näkökulma. Lain voimaantuloa ja uudistuksia seurataan Helsingin yliopistoon keskittyen ja hallintoviraston neljännestä kerroksesta katsellen. Muistelu on avoimen oloista, joten subjektiivinen näkökulma toimii.

Yliopistouudistus – tarkoitus, toteutus ja tulokset on kirja, joka sisältää lähinnä tapahtumien läpikäyntiä. Yksityiskohtia neuvotteluista, anekdootteja ja mietteitä piisaa. Näkymä kiinnostanee yliopistolla viime vuosina viivähtäneitä.

Kirjan tyyli on Wilhelmssonille tuttua: sujuvaa ja sovinnollista. Näin, vaikka teoksessa muistellaankin enimmälti erimielisyyksiä.

Käsittelyyn pääsevät yliopistolain säätämistä koskeneet kiistat valtauksineen ja mielenosoituksineen. Johtamisjärjestelmän uudistus Helsingissä saa huomiota, samoin konfliktit tutkimusrahoituksesta, yliopistoindeksistä, sijoituksista ja kiinteistöistä.

Jatkuvana kiistakumppanina rehtori–kanslerilla oli valtiovarainministeriö. Kiehtoo kuulla, minkämoista kitkaa monista yksityiskohdista on ollut läpi 2010-luvun, vaikka näkökulma on korostuneen helsinkiläinen. Näissä kamppailuissa suorat yhteydet kansanedustajiin ja virkamiehiin olivat kalliita.

Helsinkiläistä asiaa on myös johtamisuudistuksen käsittely yliopistolain voimaantulon jälkeen. Erimielisyydet ehkä vähän yllättivät Wilhelmssonin, mutta toisaalta ne ovat akateemisessa maailmassa hyvinkin odotettuja.

Wilhelmsson ei kadu. Hän puolustaa edelleen yliopistouudistusta autonomian vuoksi. Tilivirastoasemasta oli päästävä, jotta yliopistot voisivat joskus olla riippumattomia poliittisista rahoitusoikuista.

Kirjan pisin luku käsittelee kymmenen vuoden takaisia kiistoja Helsingin yliopistossa: yleiskokouksia, mielenosoituksia, kahta valtausta ja erovaatimuksia. Kirja kuvaa kiistoja, eikä syvenny selittämään kritiikkiä tarkemmin. Tuolloisesta kritiikistä laajemmin kertoo Tuukka Tomperin toimittama Akateeminen kysymys (Vastapaino 2009).

Kirja näyttää ainakin sen, että maailma on eri suunnista erinäköinen. Se mikä näytti toisten mielestä yksityistämiseltä, oli Wilhelmssonin silmissä itsenäistymistä. Ehkä tavoitteet olivatkin samansuuntaisia ja jyrkätkin erot todellisia, mutta perspektiivierojen vuoksi vaikeasti eriteltäviä. Wilhelmsson tuntuu luottaneen tulevaisuuteen ja uskoneen uudistuksen olevan keino puolustaa sivistystä niillä kortein, jotka hänellä olivat käsissä. Demokraattisuus vaatiikin demokraatteja toteutuakseen.

Yliopistojen itsenäistyminen merkitsi Wilhelmssonille taloudellista autonomiaa, ja sen kanssa on tullut takaiskuja. Tieteen rahoitus ei ole ollut sitä, mitä oli odotettu ja sovittu – indeksistä ja apteekkirahoituksesta on lipsuttu ja yliopistoleikkaukset olivat ”puukko selkään”. Toisaalta juuri tuollaisen estämiseksi autonomiaa haluttiinkin.

Kirja muistuttaa siitä, kuinka paljon on tapahtunut. Yliopistouudistuksen jälkeen Helsingissä luotiin ja purettiin suurlaitoksia, rakennettiin brändiä mainostoimisto Taivaan kanssa, uudistettiin opetus- ja johtamismallit ja kuljettiin läpi rajuista yt-neuvotteluista. Rehtorin ja kanslerin silmin on – takuulla vilpittömästi – rakennettu yhteistä hyvää, mutta jatkuva uudistaminen on vaatinut veronsa. Professori Sue Scottin arviointiraportti (2017) toteaa, että ”meidän yliopistostamme” on tullut monen silmissä vain ”Yliopisto”. Se ei ole laitoksilla ja luentosaleissa, vaan julkikuvassa ja hallinnossa. Uudistus ei Wilhelmssoninkaan mielestä ole valmis, ja Scottin kuvaama juopa on juuri nyt tärkeä kysymys myös yliopistojen johtamiselle.

”Mitä laajempi autonomia, sitä tärkeämpää miten yliopistoja johdetaan”, kirjoittaa Wilhelmsson. Tähän yliopistouudistuksen olennaisuuteen liittyy repiviä kiistoja Tampereen säätiöyliopistossa, jossa Wilhelmsson veti taannoin johtamista tarkastelevaa työryhmää. Tampereen-keikasta mainitaan kirjassa muutaman kerran, esimerkiksi siitä, että ryhmän ehdotuksia säätiön perustajien kiistellystä valta-asemasta ei huomioitu. Kun etäisyyttä syntyy, olisi kiintoisaa kuulla Wilhelmssonilta siitäkin.

Mikko Pelttari
Kirjoittaja on tiedetoimittaja, joka työskenteli Helsingin yliopiston viestinnässä vuosina 2011-2021.

---