Tieteentekijöiden neljä
vuosikymmentä

Tieteentekijöiden liitto ja sen edustamat ammattiryhmät ovat muuttuneet 40 vuodessa monella tapaa, kuten suomalainen yliopistolaitos ylipäätään. Lähes yksinomaan assistenteista ja amanuensseista koostuneesta ammattiliitosta on kasvanut toimija, jonka jäsenkuntaan kuuluu nykyisin kymmeniä eri nimikkeitä edustavia tieteentekijöitä. Liiton historia ei olekaan pelkkää ammattiliiton historiaa vaan se kertoo myös yliopistojen ja tieteentekijöiden muuttuneesta kuvasta.

Tieteentekijöiden liiton edeltäjän Korkeakoulujen Assistenttiliiton synty vuonna 1967 perustui assistenttien ja amanuenssien haluun kohentaa palkkaustaan. Ansiokehitys olikin 1960-luvulla jäänyt heikoksi. Normaalilyseon maisteritasoinen yliopettaja nautti vuosikymmenen lopulla peräti viisi palkkaluokkaa korkeammista tuloista kuin tohtorin tai lisensiaatin tutkinnon suorittanut ylemmän palkkaluokan assistentti. Jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi Pauli Sysiö ja eräät muut Helsingin yliopiston assistentit ryhtyivät Akavan ja Virkamiesliiton tuella tavoittelemaan tuntuvaa, vähintään neljän palkkaluokan tasokorotusta.

Samalla käynnistyi assistenttien järjestäytyminen. Maaliskuussa 1967 Helsingin Metsätalossa pidettiin ensimmäinen valtakunnallinen tapaaminen, jossa oli mukana assistentteja useista maan yliopistoista ja korkeakouluista. Tätä voi pitää Assistenttiliiton perustamiskokouksena, vaikka virallisesti liitto syntyi vasta lokakuussa.

Asiaansa vauhdittaakseen assistentit ilmoittivat olevansa valmiita lakkoon. Valtiolla ei ollut rahaa virkamiesten kuoppakorotuksiin kuin nimeksi, eikä työnantajalla ollut tarjota assistenteille juuri muuta kuin lupauksia palkkauksen selvittämisestä erillisessä työryhmässä. Keväällä 1968 ryhmälle oltiin pitkän kädenväännön jälkeen antamassa kahden palkkaluokan korotusta, mihin assistentit katsoivat voivansa suostua. Tämäkin kutistui lopulta yhteen palkkaluokkaan. Pettymyksestä huolimatta assistentit eivät menneet lakkoon: työtaistelun voimaan ei oikein uskottu, eikä siihen edes ollut taloudellisia edellytyksiä.

Vasta perustettu liitto sai silti yhden merkittävän sulan hattuunsa. Heikoimmassa asemassa olleiden tuntiassistenttien palkkausperusteita muutettiin niin, että heidän tulonsa nousivat lähes samalle tasolle muiden assistenttien kanssa, kun ne aikaisemmin oli jääneet pahimmillaan kolmannekseen muiden ansioista.

Assistenttikunnan omista välittömistä tarpeista kummunnut järjestäytyminen saattoi pidemmällä aikavälillä viitoittaa ammatillista organisoitumista koko yliopistosektorilla. Suuren työntekijäryhmän järjestäytyminen vei pohjan teollisuusliittoperiaatteelta eli siltä, että kaikki saman työnantajan palveluksessa olevat työntekijät olisivat kuuluneet samaan liittoon. Keskeiset yliopistoilla toimivat opettajaryhmät muodostivat 1960-luvun loppuun mennessä assistenttien mallin mukaisesti omat liittonsa. Lehtoriliiton synty vuoden 1969 keväällä liittyi lehtoreille tuolloin tulossa olleeseen kokonaistyöaikaan, Professoriliitto taas perustettiin samana syksynä vastustamaan yliopistoille ajettua hallinnonuudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta. Yliopistojen opettajaryhmien edunvalvonnan rakenteesta muodostui siten hajanainen.

Jäsenkunta pätkätöissä

Tieteentekijöiden liiton ja sen edeltäjien, Assistenttiliiton ja KATL:n, tehtävä on ollut pelkkää palkkaetujen ajamista laajempi. Suurin osa liiton jäsenistä on työskennellyt määräaikaisissa palvelussuhteissa, mikä on asettanut edunvalvonnalle vaatimuksia, joita muilla liitoilla ei samassa määrin ole. Koko olemassaolonsa ajan liitto on keskittynyt palkkauksen kohentamisen ohella jäsenkunnan työsuhde- ja muun oikeusturvan parantamiseen. Molemmat näkökohdat ovat olleet edunvalvonnassa mukana jokseenkin tasapuolisesti. Poikkeuksen muodostavat liiton perustamisvaihe 1960-luvun lopulla, jolloin toimintaa hallitsi kamppailu palkankorotusten puolesta, sekä 1970-luku, jolloin oikeusturvan kohentaminen ja erityisesti assistenttiohjesäännön aikaansaaminen olivat tavoitteista päällimmäisinä. Palkkakysymykset jäivät samoin taka-alalle 1990- luvun alun laman aikana, koska huomio kohdistui tuolloin valtion säästösuunnitelmien torjuntaan ja jäsenten työllisyyden turvaamiseen.

Toimintaa voi jäsentää myös sen kautta, miten laajaa jäsenryhmää se on koskettanut. Yksittäisten jäsenten edunvalvonta paikallistasolla yliopistoissa on ollut aikaa vievää mutta ei erityisen näkyvää. Luottamusmiesjärjestelmän rakentaminen vuodesta 1971 lähtien on tässä suhteessa tärkeä virstanpylväs. Luottamusmiesten myötä yliopistoihin luotiin pysyvä järjestelmä jäsenten oikeusturvantakeeksi. Yleisemmällä ja näkyvämmällä tasolla liitto on keskittynyt palkka- ja muuhun edunvalvontaan, jolla on pyritty kollektiivisesti ajamaan jäsenkunnan asiaa.

Perusrahoitukseen vaikuttamista

Huomattava joskin epäsuorempi liittotason edunvalvonnan muoto on ollut yliopistolaitoksen kehittämiseen ja erityisesti sen rahoitukseen kohdistunut vaikuttaminen. Yliopistojen ja muun muassa Suomen Akatemian perusmäärärahat ovat ohjanneet virkojen määrää ja samalla liiton jäsenten työllistymismahdollisuuksia. Toiminnan merkitystä ei voi aliarvioida, koska se on monesti osoittautunut onnistuneimmaksi tavaksi turvata määräaikaisten työntekijöiden etuja.

Liitto on edunvalvonnassaan perimmältään pyrkinyt vahvistamaan ja samalla määrittelemään tutkijoiden ja muun jäsenkuntansa professionaalista asemaa. Kyse on ollut siitä, millaista työtä jäsenet tekevät, minkälaisin ehdoin ja mitä heille tästä panoksestaan kuuluu maksaa. Hyvä esimerkki on assistentin viran kehitys. Kun assistentuuri oli vanhastaan mielletty täsmentymättömäksi ja pitkälti avustavaksi toimeksi, liiton pitkällisten ponnistelujen ansiosta virka vakiintui itsenäisemmäksi tutkijan ja opettajan ammatiksi. Valtakunnallisen ohjesäännön hyväksyminen 1970-luvulla oli tässä suhteessa ratkaiseva askel, samoin kuin tilapäisten assistentin tehtävien muuttaminen vähitellen ylimääräisiksi toimiksi.

Vastaava kehitys luonnehtii myös tuntiopettajia. Niin kutsutun vuosiviikkotuntipalkkiojärjestelmän toteutuminen vuonna 1968, toimien määrittely päätoimisuuden pohjalta vuosikymmentä myöhemmin sekä niiden muuttaminen vähitellen lehtorin ja muiksi viroiksi on vaikuttanut radikaalisti alun alkaen epäsäännöllisillä tuntiopetuspalkkioilla eläneiden opettajien asemaan.

Virkaehtosopimuksen piiriin kuuluvissa asioissa liitolla on painostuskeinona käytettävissään lakko. Muutoin edunvalvonnan kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, ettei liitolla ole niissä omaa päätäntävaltaa. Sen on siksi tavoitteeseen päästäkseen saatava päättävä taho sisäistämään, että liiton esittämä uudistus on perusteltu tai jopa välttämätön. Tämä edellyttää lähes poikkeuksetta vuosien kärsivällistä pohjatyötä ja asian esillä pitämistä.

Virkarakenne ikuisuuskysymys

Edunvalvontaan kuuluva pitkäjänteisyys selittää, miksi eräät suuret ja periaatteelliset liiton ajamat hankkeet ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän “ikuisuuskysymyksiksi”. Ratkaisuaan odottaa yhä esimerkiksi liiton 1970-luvun lopulta lähtien tavoittelema yliopistojen yhtenäinen virkarakenne. Projekti- ja apurahatutkijoiden asemaan liittyneitä epäkohtia on niin ikään pidetty kauan esillä ilman, että niissä olisi saavutettu läpimurtoa.

Määräaikaisten työntekijöiden oikeusturva on yli vuosikymmenen kestäneen sinnikkään puurtamisen jälkeen kohentunut, vaikka kaikki ongelmat eivät olekaan poistuneet. Liiton saavutukset ovat monesti olleet “torjuntavoittoja”. Onnistumisena voidaan epäilemättä pitää sitä, etteivät laman aikana 1990-luvun alussa suunnitellut leikkaukset toteutuneet likikään kaavaillussa laajuudessa. Yhtään kokonaista yliopistoa ei lakkautettu, vaikka tällaista esitettiin. Uusi palkkausjärjestelmä on sen saamasta kritiikistä huolimatta hyödyttänyt jäseniä. Sen myötä on tullut palkankorotuksia, joita ei muutoin olisi luultavasti saatu.

Ammattimaiseksi toimijaksi

Liitto itsessään on ollut menestys. Pienestä, vapaaehtoiseen työhön perustuneesta organisaatiosta on neljässä vuosikymmenessä kasvanut yli kuuden tuhannen jäsenen merkittävä vaikuttaja. Tieteentekijöiden liiton medianäkyvyys on jopa laajempaa kuin sen koko sinänsä antaisi olettaa. Vuosien saatossa liitto on muuttunut ammattimaiseksi toimijaksi. Sillä on hyvin järjestetty paikallistason organisaatio, mitä ei voi sanoa kaikista muista yliopistoalan henkilöstöliitoista. Paikallistason merkitys on uuden palkkausjärjestelmän myötä vain korostunut, koska monista asioista neuvotellaan ja sovitaan yliopistoissa ja esimerkiksi tutkimuslaitoksissa.

Tieteentekijöiden heikkoa palkkatasoa ei sen sijaan voi pitää liiton tavoitteiden mukaisena. Valtiovallan vaalima tutkimuksen ja koulutuksen (yli)korostaminen ei ole parantanut tieteentekijöiden palkkausta tai heidän asemaansa ylipäätään. Periaate on johtanut ainoastaan tutkijankoulutuksen ja samalla työvoiman tarjonnan nopeaan lisääntymiseen. Kehitys on merkinnyt myös Tieteentekijöiden liiton jäsenmäärän yhtä vauhdikasta kasvua.

Poliittisena päämääränä on ollut lisätä koulutuksen volyymia, ei niinkään syventää osaamista tarjoamalla tutkimukselle paremmat voimavarat, työolot ja palkat. Teollisuudessa Suomen eurooppalaisittain alhainen ansiotaso on pitkällä aikavälillä ollut luomassa korkeaa kansainvälistä kilpailukykyä. Onko näin myös tutkimuksessa ja yliopistollisessa opetuksessa? Tätä on epäiltävä, sillä yliopistoissa ratkaisevinta on työvoiman laatu. Palkoista tinkimisen ja esimerkiksi jatkuvan rahoitushakemusten laatimisen voi pikemminkin olettaa heikentäneen tuottavuutta, synnyttäneen laadullisesti heikompia tuloksia ja johtaneen siten kansainvälisessä vertailussa muita maita alhaisempaan “akateemiseen kilpailukykyyn”.

Mika Kallioinen
dosentti
Tieteentekijöiden liiton historian kirjoittaja