Vuoden tieteentekijä Mikko Lahtinen:

Yliopisto asettaa haasteet – ei yhteiskunta

Vuoden tieteentekijä Mikko Lahtisen mielestä yhteiskunnan ja yliopistojen suhde on mennyt päälaelleen: yliopistojen pitäisi asettaa yhteiskunnalle haasteita eikä päinvastoin. Yliopistojen tulisikin ottaa aloite taas käsiinsä. Tähän Lahtinen kaipaa uudenlaista protestiliikettä. - Nyky-yliopistossa ihmisiä syyllistetään siitä, jos he varastavat hallinnollisilta tehtäviltä aikaa tutkimukselle. Meno uhkaa viedä tutkimuksen tason laskuun, ennakoi Tieteentekijöiden liiton palkitsema dosentti Mikko Lahtinen.

Vielä 1980-luvun puolivälissä yliopisto oli auvoisa paikka. Mikko Lahtiselle koitti vapahdus Tampereen yliopiston ovien avauduttua syyskuussa 1985. Lukio oli tuntunut ahdistavalta paikalta – pakon ja pakotuksen vankilamaailmalta. Kirjoista löytyi helpotusta ja lukemalla hän oppi alkeet siitä, mitä tarkoittaa kritiikki ja vastarinta. Filosofia ja kirjallisuus olivat kaveripiirille bensaa liekkeihin eräiden ehkä tulenarempien aineiden lisäksi.

Näin kuvaili Lahtinen tuntojaan puheenvuorossaan Tampereen yliopiston tieteentekijöiden 40-vuotisjuhlaseminaarissa, jossa Vuoden tieteentekijä -nimitys julkistettiin:

- Yliopisto oli toiveitteni täyttymys, ei kuitenkaan epämääräisten uratoiveiden, vaan intellektuaalisten, moraalisten ja yhteiskunnallisten pyrkimysteni kannalta. Sain laatia itse omat lukujärjestykseni ja aikatauluni, valita vapaasti oppiaineeni ja opettajani, päättää keneltäkään lupaa kysymättä, miten aikani käytin ja mihin ajatukseni suuntasin.

- Ehkä kaikkein huumaavin kokemukseni oli kuitenkin se, että nyt sain tutkia kapinallisia kyniäni – joita koko ajan löysin lisää historian eri vuosisadoilta – oikein luvan kanssa ja moinen lukuhomma vieläpä palkittiin opintoviikoilla ja niistä heruneella valtion opintorahalla.

- Pääaineisiini valtio-oppiin ja filosofiaan sain tehdä gradun Gramscista, työt palkittiin kelpo arvosanalla ja väitöskirjan tekoon jopa kannustettiin. Vaikka kaikki opettajani eivät suinkaan jakaneet yhteiskuntakriittisiä käsityksiäni, kukaan heistä ei asettanut pyrkimyksiäni kyseenalaisiksi tai kehottanut “akateemisesti lupaavampien” aiheiden pariin.

Yhteiskuntakritiikkiä teoriassa ja käytännössä

Kaikkein merkittävin asia, jonka Lahtinen yliopistoopinnoissaan oppi, kohdistui itse yliopistoon tai ylipäätään järjenkäytön erityisiin ja yleisiin käytäntöihin. Olennaista ei ole pelkästään ajattelun sisältö vaan myös ajattelun käytäntö, praksis.

- Toisin sanoen ei riitä, että ajattelee ja kirjoittaa kriittisesti, vaan on myös ajateltava itsekriittisesti suhdettaan siihen todellisuuteen, jossa järkeään käyttää. Jos siis käyttää järkeään yliopistossa, olisi arvioitava kriittisesti myös yliopistoa ja sen yhteiskunnallista asemaa.

- Haaste on vaativa ja vaihtoehdot houkuttelevia, sillä voinhan lopun ikääni tutkia yliopistoinstituution palkollisena kapinallisten kynäilijöiden näkemyksiä, mutta samalla ketterästi mukautua tämän instituution kulloinkin vaikutusvaltaisiin toimintalogiikkoihin ja hallitseviin ajattelutapoihin. Ehkä minun jopa “kannattaa” valita opportunistinen strategia varmistaakseni tutkimustyöni jatkumisen edellytykset.

- Uusliberalistisessa yliopistossa voi toki saavuttaa menestystä tutkimalla esimerkiksi humboldtilaista sivistysyliopistoa tai kriittistä teoriaa, varsinkin jos muistaa, että nopeat syövät hitaat, eikä vastarinta – esimerkiksi sivistysyliopiston perääminen – ole kuin omaan nilkkaan käyvää “muutosvastarintaa” tai aikansa elänyttä romantiikkaa.

Lahtinen ei kuitenkaan aio asettua tähän muottiin. Hän aikoo jatkossakin harrastaa ja harjoittaa eri ihmistieteitä ja niiden historiaa mahdollisimman laajasti valistusfilosofian ensyklopedis-kriittisessä hengessä. Puhelinluettelossakin luki aikoinaan hänen kohdallaan yhteiskuntakriitikko, mutta porvarillisesti avioon astuessaan hän otti kyseisen tittelin pois.

Onko jo yliopistoprotestiliikkeen aika?

Yliopistojen ja yhteiskunnan suhde on mennyt Lahtisen mielestä viime aikoina täysin päälaelleen. Kapea taloudellinen ajattelutapa on vallannut alaa ja yliopistot ovat muuttuneet reagoiviksi.

- Yliopistojen pitää pystyä asettamaan yhteiskunnalle haasteita eikä päinvastoin, kuten joskus lamavuosien kurimuksessa opettajalta ja ystävältäni Lauri Mehtoselta opin.

Lahtisen mukaan tilanne oli aikoinaan paremmalla tolalla jopa autoritäärisessä Preussissa.

- Yliopistojen pitää löytää aloitteellisuus ja poliittisen vaikuttamisen tavat uudestaan.

Lahtinen arvelee, että tilanne on kohta niin kriittinen, että se johtaa uudenlaiseen politisoitumisen aaltoon.

- Jos yliopistoissa alettaisiin kunnolla asettaa kriittisiä kysymyksiä yhteiskunnalle, mallina humboldtilaisen sivistysyliopiston ihanne, mutta nyt massayliopiston mitassa, niin millainenhan kriittinen tilanne siitä voisi seurata?

- Olen henkilökohtaisesti puolileikilläni kaavaillut “dosenttiliikettä”, sillä dosentithan kuuluvat yliopiston oppineimpaan porukkaan, mutta ovat myös riippumattomia toimijoita dosentin roolissaan.

Protestihenkeä oli lyhyen aikaa ilmassa UPJ-kapinaliikkeen myötä keväällä 2005.

- Opiskelijoiden suuntaan pitäisi myös katsoa – ja heidän peiliin!

Lahtinen on havainnut, että ainakin Saksasta on jo kantautunut merkkejä yliopistoliikehdinnästä ja yhteiskuntakritiikin noususta. Euroopan isommista maista vastaavia tuulia on aiemminkin rantautunut Suomeen.

Tutkimus vaatii laatuaikaa

Mikko Lahtisen mukaan nykymeno on vienyt yliopistoissa ihan perversseihin tilanteisiin.

- Hyväpalkkainen professori kadehtii työtöntä tutkijaa, jolla on aikaa tutkimuksen tekoon. Professori saa syytöksiä niskaansa, jos hän on piittaamaton manageroinnista ja keskittyy tutkimukseen.

- Yhä suurempi osa ajasta menee hallinnollisissa töissä, hermostuneessa hakemus-raportti -kierteessä ja muussa sähellyksessä. Laatuaikaa tutkimustyöhön keskittymiseen on yhä vähemmän ja silloinkin yhä useampaa vaivaa huono omatunto siitä, että laiminlyö taloudellis-hallinnolliset manageristiset tehtävänsä. Yliopistoihmisiä siis syyllistetään siitä, että he varastavat aikaa tutkimukselle.

- Terve järkikin sanoo, että tällainen kehitys ei voi olla vaikuttamatta negatiivisesti tutkimuksen laatuun, sillä ainakin ihmistieteissä tutkimus kirjoitustöineen vaatii aikaa, paneutumista ja työrauhaa.

Omaan tutkimustyöhönsä Lahtinen “varastaa aikaa” kotona Vammalan Stormin kylän talonsa keittiön pöydän ääressä. Siitä näkee samalla pihapiirin oravat ja kahvinkeitin on sopivasti käden ulottuvilla.

Teksti: Kirsti Sintonen
Kuvat: Jyrki Luukkonen

Mikko Lahtinen

• synt. 17.9.1966

• yhteiskuntatieteiden tohtorin tutkinto Tampereen yliopistossa 1997, pääaineena valtio-oppi (väitöskirja käsitteli Niccolò Macciavellia)

• filosofian tohtorin tutkinto Oulun yliopistossa 2006, pääaineena aate- ja oppihistoria (väitöskirja käsitteli J.V. Snellmania)

• yliopistollisia pätkätöitä ja apurahakausia

• valtio-opinto dosentti Tampereen yliopistossa 1.8.2000 alkaen

• hoitaa valtio-opin professuuria Tampereen yliopistossa

• filosofisen niin & näin -lehden perustajajäsen ja päätoimittaja 1993-2006

• Tampere-talon Suuren filosofiatapahtuman suunnittelutoimikunnassa vuodesta 1997 lähtien

• Suomen Vanhan kirjallisuuden päivät ry:n hallituksen ja ohjelmatoimikunnan jäsen 2005-

• Tiedekustantamo Osuuskunta Vastapainon hallituksen jäsen 1993-

• moniosaisia radioesitelmien sarjoja Ylen Ykkösellä, vakiojäsenenä Ylen Ykkösen Vieraan valinta - keskusteluohjelmassa