Tieteen ilo!

Vaikka yliopisto- ja tutkimusura on välillä aikamoista vuoristorataa, itse tieteen tekeminen tuottaa iloa ja riemua. Tieteen ilo oli osuva nimi Tieteentekijöiden liiton jäsenyhdistyksen Tampereen yliopiston tieteentekijöiden TATTEn 40- vuotisjuhlaseminaarille. Esko Riepula, Harri Melin ja Päivi Mehtonen pohdiskelivat aihetta eri näkökulmista. Ohessa tiivistelmät antoisista puheenvuoroista.

Esko Riepula: Tieteen ilo on muuttunut työn iloksi

Edustan sukupolvea, joka kouluolojen osalta eli aikaa, jolloin kaikille pakollisen kansakoulun aikana tapahtui erottelu. Ne, jotka menivät oppikouluun, niistä tuli “herroja”. Ne, jotka jäivät kansakoulun naulasivat itsensä työväestöön tai maanviljelyyn.

Minut pelasti keskikouluun se, että kotipitäjääni perustettiin sellainen ja äitini ja sisareni tekivät jalkatyön hakemusten ja pääsykoetulosten selvittämisen osalta.

Keskikoulun jälkeinen rakennustöihin osallistuminen eri puolilla Suomea oli johtanut minut Rovaniemelle, missä hakeuduin kauppaopistoon. Koulun päätyttyä opiston nuori rehtori halusi minun jatkavan opintoja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, minkä eteen hänkin teki jalkatyön hakemusten hankkimiseksi ja lähettämiseksi.

Näin minusta tuli korkeakouluopiskelija vailla ylioppilastutkintoa, mutta palavasti oppimiseen innostuneena. Lyhyen opiskeluajan kuluessa minut rekrytoitiin assistentin viranhoitajaksi ja sitä tietä tutkijan uralle.

Oppimisen ilo oli siivittänyt minut hiekan lapioinnista tutkijan uralle. Aivan samoin kuin uuden oppimiseen oli ilo heittäytyä myös uuden tutkimiseen. Jaakko Uotila esimiehenäni ei ollut mikään radikaali, mutta oli salliva ja suvaitsevainen uudenlaisten kysymysten esittämiseen ja uusien lähestymistapojen etsimiseen. Väitöskirjaansa viimeistelevän Antero Jyrängin kanssa käydyistä keskusteluista tuli todellisia ilotulituksia murrettaessa aukkoja vanhoillisen oikeustieteellisen tutkimuksen linnoituksiin.

Jos oli ollut ilo oppia ja ilo heittäytyä uuden tutkimiseen, ilo oli ennen kaikkea koetella vallitsevien paradigmojen kestävyyttä ja oikeutusta ja huomata niiden heikkoudet. Juuri tähänhän perustuu tieteen uudistava ja eteenpäin vievä voima. Yksikin tällainen kokemus, jossa tunnet siirtäneesi tietämyksen ja tajunnan piiriä entistä laajemmalle, antaa sinulle elämänmittaisen ilon ja tietoisuuden.

Tieteen iloa oli kohdaltani edeltänyt ensin oppimisen ilo ja sitten tutkimisen ilo.

Meillä tuon ajan nuorilla tutkijoilla oli vielä rajaton usko kehityksen rajattomuuteen. Sen puolesta oli ilo väitellä ja taistellakin. Oli ilo kuulua yhteisöön, joka uskoi parempaan huomiseen ja kehityksen rajattomuuteen. Näkemyseroja oli vain siitä, millä yhteiskunnallisella mallilla sitä kohti kuljettaisiin.

Muutos, joka on tapahtunut kuluneen neljän vuosikymmenen aikana, jonka perustamamme ja sitä seurannut yhdistys on toiminut täkäläisten tieteentekijöiden yhdyssiteenä, on melkoinen.

Kuvaisin sitä marksilaisittain siten, että siinä näkyy yhteiskunnan alarakenteen eli voittoa tavoittelevan markkinaperusteisen kapitalismin vaikutus ylärakenteeseen eli tieteen ja ylimmän opetuksen ja tutkimuksen laitoksiin.

Se rajattoman kehityksen ilo ja optimismi, joka vallitsi 1960- ja 1970 -luvuilla, on törmännyt kapitalistisen voitontavoittelun rajoihin. Hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta olemme siirtyneet kilpailu- ja suoritusyhteiskunnan rakentamiseen. Uskoessamme hyvinvointivaltioon uskoimme hyvinvointiyhteiskunnan mahdollisuuteen. Suoritusyhteiskuntaa rakennettaessa tulokseksi saadaan panos-tuotos – yhteiskunta. Kun hyvinvointiyhteiskunnassa tieteen sponsorina on valtio, panos-tuotos -yhteiskunnassa sen sponsorina on yritys, ns. elinkeinoelämä ja näiden tarpeisiin kesytetty ja sopeutettu valtio.

Kun hyvinvointivaltion rakentamisen kautena tieteen ilo nousi akateemisesta vapaudesta, nyt se nousee – jos nousee ! – tiedetyöstä. Tieteen ilo on muuttunut työn iloksi. Erona on sekin, että akateemisen vapauden aikana olimme yhteiskunnan etuoikeutettuja; helleenisessä mielessä vapaita; vapaita ns. työstä. Tiedetyöntekijät ovat, - niin uskon - osa aikamme proletariaattia – elleivät suorastaan pregariaattia. Pätkätyöläisiä ja välittömän riiston kohteita. Aikaisemmin tutkija tuotti lisäarvoa itselleen ja yhteiskunnalle ja työn jatkuvuus oli tuloksista riippumatta taattu. Nyt lisäarvo tuotetaan monissa tapauksissa ensisijaisesti firmalle ja toissijaisesti itselle sen mahdollistamiseksi, että saa uutta työtä.

Jotta tieteestä voisi tuntea iloa, toiminnalla pitää olla kestävä moraalinen pohja. Ilo erottaa herkästi oikean ja väärän toisistaan.

Enempää akateeminen vapaus kuin kapitalistinen voitontavoittelu ei pysty erottelemaan oikeaa ja väärää toisistaan ja muodostamaan yhteisölle moraaliperustaa. Siihen tarvitaan arvoja, joilla on itseisarvon luonne ja jotka eivät ole rahalla hankittavissa tai vaihdettavissa. Itseisarvothan ovat arvoja siitä riippumatta, ovatko ne vallalla vai eivät. Esimerkkinä tällaisesta on vapaus. Miten alistetussa yhteisössä tahansa vapauden arvo tunnetaan, vaikka vapauden suomaa mahdollisuutta ei voidakaan käyttää hyväksi.

Yliopistojen kohdalla tällainen arvo on vapaa tutkimus. Se on niiden yhteiskunnallisen itseisarvon perusta. Sitomalla yhä suurempi osa yliopistojen toimintaa välittömästi taloutta – siis rahaa - palvelemaan, hävitetään yliopiston ydintä, sen itseisarvoa. Ja kuten vuoden 1999 avajaispuheessani totesin: itseisarvonsa menettänyt yliopisto on sananmukaisesti arvoton, tarpeeton!

Esko Riepula
Lapin yliopiston entinen rehtori

Harri Melin: Tieteen ilo on uhattuna

Tampereen yliopiston tieteentekijät TATTE on ammattiyhdistys. Sen keskeisin tavoite on jäsenten edunvalvonta ja jäsenten työehtojen parantaminen. Kuluvaa vuotta koskevan toimintasuunnitelman mukaan erityisen huomion kohteena ovat: yliopistojen palkkausjärjestelmien uudistus, määräaikaisten virkojen vakinaistaminen, apurahatutkijoiden asema, tohtoreiden työelämään sijoittuminen sekä työttömyysturvan parantaminen ja työttömien jäsentemme tilanne.

Tämän päivän suomalainen yliopistolaitos on monin tavoin erilainen kuin 40 vuotta sitten. Juuri mikään TATTEn tavoitteista ei ollut tuolloin 1960-luvulla ajankohtainen. Toimintasuunnitelmassa esiin nostettuja ilmiöitä ei edes ollut olemassa. Edunvalvonnan kysymykset olivat paljon yksinkertaisempia ja paljon paikallisempia. Oikeastaan kaikki toimintasuunnitelmasta esiin nostetut kysymykset ovat syntyneet 10 viimeksi kuluneen vuoden aikana. Tarkastelkaamme niitä hieman lähemmin toimintasuunnitelmassa esiin nostettuja kysymyksiä.

Yliopistojen palkkausjärjestelmän uudistus on ollut erinomaisen onnistunut projekti ainakin valtion työmarkkinalaitoksen näkökulmasta. Valtaosa valtion palkansaajista on nyt uusien palkkausjärjestelmien piirissä. Valtiosektorin asiantuntijoiden palkkausta on onnistuttu parantamaan. Lisäksi palkkaneuvotteluja ja neuvotteluvaltaa on hajautettu ministeriöstä yliopistotasolle. Matkassa on ollut muutamia ikäviä mutkia. Uudistusta ei ole resursoitu riittävästi. Yliopistot ovat pulassa palkanmaksun kanssa. Tai palkat kyllä saadaan maksetuksi, mutta muuhun toimintaan ei tahdo jäädä rahaa. Parhaiten tämä näkyy pienillä ainelaitoksilla.

Yliopistot käyttävät suomalaisilla työmarkkinoilla eniten määräaikaisia palvelussuhteita. Suurin osa TATTEn jäsenistä on pätkätyöläisiä. Yliopistoissa pitää jatkuvasti karsia jyvät akanoista. Lupaavasta nuoresta tutkijasta ei välttämättä tule tohtoria tai hyvää tutkijaopettajaa. Suurin osa uusista rahoitusmuodoista tarkoittaa määräaikaisia hankkeita, välttämättä tämä ei tarvitse kuitenkaan merkitä pätkätyösuhteita. Osa pätkätöistä on silkkaa simputusta. Nuoria pidetään nöyrinä, varovaisina ja aktiivisina tarjoamalla heille vain lyhyitä työsopimuksia. Kokemukset tutkijakouluista kertovat tästä monia karuja tarinoita. Tällaisia pätkätöitä meidän ei tarvitse sietää.

Apurahat ovat tärkeä tieteen rahoituksen muoto. Ilman apurahajärjestelmää monia lahjakas nuori ei olisi päässyt tutkijanuran alkuun. Apurahat ovat joustavia, niitä voidaan suunnata uusille kehittyville aloille ja uusiin painopisteisiin. Apurahatutkijat ovat infrastruktuurin osalta laitosten hyväntahtoisuuden varassa, työhallinnon näkökulmasta he ovat yrittäjiä, ja eläketurva ei heitä edes tunnista. Yliopistojen kannalta apurahatutkijat ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeä ryhmä, joiden asemaa voitaisiin kohentaa varsin pienin resurssein, jos niin halutaan.

Suomessa tohtori kuuluu sairaalaan ja yliopistoon, muualla tohtori on edelleen kummajainen. Työmarkkinoilla ei yksinkertaisesti ole kysyntää tohtorintutkinnon suorittaneille. Kyse on pitkälti asenteista. Tohtori koetaan uhaksi, siksi niitä ei ole syytä palkata, mieluummin kannattaa kyseenalaistaa tohtorihakijan pätevyys ja syyttää häntä jo kättelyssä liian teoreettiseksi ja käytännölle vieraaksi. Tohtoreiden työelämään siirtymisen helpottaminen ei ole yksinkertainen juttu. Tärkeintä on työnantajien asenteiden muutos. Työmarkkinoille pitäisi luoda kysyntää, nyt on vain synnytetty lisää tarjontaa. Kokonaan oma lukunsa on nykyinen tohtorikoulutuksen määrä. Kuka uskaltaa ensimmäisenä tunnustaa, että Suomi ei tarvitse niin paljon tohtoreita kuin mitä meillä nyt koulutetaan? Lisäksi jatko-opiskelijoiden määrän raju kasvu tilanteessa, missä ohjaajien suhteellinen määrä on selvästi laskenut, ei voi olla vaikuttamatta väitöskirjojen tasoon.

En edes viitsi puuttua työttömyyskorvausten tasoon, Suomessa nyt vain maksetaan huonoja etuuksia. Sen sijaan muu suhtautuminen työttömiin tieteentekijöihin kummeksuttaa. Työvoimahallinto ja paikalliset työvoimatoimikunnat eivät arvosta Suomessa sivistystä. On suorastaan pöyristyttävää kuinka jatko-opiskelijoita kohdellaan. Asiallinen työttömyysturva voitaisiin hoitaa hyvin yksinkertaisesti ministeriön ohjeistuksella.

Entä sitten tulevaisuus, millaisia haasteita se tuo mukanaan edunvalvonnassa? Oma kantani on, että yliopistoihin tulisi mitä pikemmin perustaa yksi ja yhteinen akateemisia edustava ammattiliitto. On suoranaista hölmöilyä ja resurssien tuhlausta, että meillä on yliopistoissa kolme akavalaista järjestöä. Tällä hetkellä meidän kaikkien etuja voitaisiin valvoa nykyistä tuntuvasti tehokkaammin, jos olisimme yhtenäisiä ja toimisimme kaikki samassa liitossa. Meidän oma tehokkuutemme kasvaisi ja meidän vaikutusvaltamme koko yliopistolaitosta edustavana järjestönä kasvaisi. Edunvalvontakamppailussa tieteentekijän vastapelurina ei suinkaan ole lehtori tai professori. Olemme kaikki samassa veneessä soutamassa ja huopaamassa arkisten askareiden kimpussa. Kaikki kannamme osaltamme huolta opetuksen ja tutkimuksen tasosta ja rahoituksesta ja koetamme rimpuilla ministeriöiden kasvavaa managerivaltaa vastaan.

Yhteisessä liitossa voisimme nykyistä paremmin vaikuttaa myös palkkaukseen, yliopistojen virkarakenteeseen ja työsuhteitten luonteeseen. Esteitä ja ennakkoluuloja yhteisen liiton tiellä on paljon. Tästä huolimatta toivon, että TATTE olisi tässä kysymyksessä aloitteellinen ja osoittaisi muille yhteistyön voiman. Tieteentekijöillä ei uudessa liitossa olisi mitään hävittävää, sen sijaan heidän vaikutusvaltansa tulisi kasvamaan.

Tieteen ilo on uhattuna. Käykäämme siis päättäväisesti toimeen sen palauttaaksemme. Tieteen tehtäväksi voitaisiin Eppu Normaalia lainaten määrittää ikävän karkoitus. Toki tieteellä on paljon käytännöllisiä päämääriä ja tiedettä on edelleen voitava tehdä sen itsensä vuoksi mutta olennaista on ikävän karkoitus. Näin juhlapäivänä meidän tulee liputtaa iloisen tieteen ja tieteen ilon puolesta!

Harri Melin
professori

Päivi Mehtonen: Onko tieteen korkeajännityksestä tulossa tuottamisen pakkoa?

Meillä Tatten tapaan 1960-luvulla syntyneillä on monta nimeä. “Punk-sukupolvi” halusi tehdä kantaaottavaa kulttuuria ja pelastaa maailman ympäristökatastrofilta ihan itse, riippumatta soittotaidoista tai puoluekirjasta. “Sählysukupolvi” puolestaan harrasti edeltävien opiskelijapolvien poliittisen aktivismin sijaan uutta urheilulajia, tiederajat ylittävillä kokoonpanoilla. Mutta punkin ja sählyn kävi samoin kuin yliopiston. Ne kovenivat kamppailuksi vain voitosta ja taloudellisista tuloksista. Vai kovenivatko?

Tiedenaiseksi kasvettuani huomasin, että kollektiivinen tee-seitse- asenne, sähly(nsieto)kyky ja tieteidenvälisyys ovat työelämätaitoja tutkimuksenkin kentillä. Samalla tieteen iloni lähtee kaunokirjallisuudesta. Lukeminenkin on jakamista. Kaunokirjallisuus on sekä mielikuvitusta että tihennettyä todellisuutta. Kirjallisuudella ei voi korvata elettyä kokemusta, mutta ne ovat jatkumo: mahdollisuuksientajua erilaisissa maailmoissa. Ammattiylpeyttä lisää sekin, että kirjallisuustiede teoreettisena alana on tarjonnut välineitä myös muiden tieteiden sovelluksiin.

Kirjallisuudessa on kuvattuna myös tieteen tunnekirjo. Kahdesta esimerkistäni Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen (1864) juhlii intomielistä tutkimusmatkailua. Samuel Beckettin Molloy (1951) puolestaan kuvaa absurdisti luovuuden välineellistämistä. Myös absurdille ilolle on käyttöä silloin kun työpaine on karkottamassa intomielen fiktion maailmoihin.

Vernen seikkailu alkaa salakirjoituksesta, joka löytyy keskiaikaisen käsikirjoituksen välistä: Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, saattoi minut myötämieliseksi matkan alkuun nähden. Minut valtasi kokonaan tutkimusmatkailijan onni, joka koostuu toiveista ja vapaudesta. Juuri tuollaista onnea saa kokea erityisesti uuden tutkimuksen aloittamisen hetkellä.

Tiede-elämän suolaa ovat myös erilaiset tutkijaluonteet. Vernen geologi Lidenbrockin tunnistamme myös tosielämästä ja itsestämme. Hän luennoi vain “subjektiivisesti”, käyttääksemme saksalaisen filosofian ilmaisutapaa, itselleen eikä muille. Hän oli itsekäs tiedemies, tiedon kaivo, jonka nostolaite narisi, kun siitä piti nostaa jotakin – sanalla sanoen saituri. Mutta tuon tieteentekijän luja luottamus tieteeseen on esimerkillistä. Seuraavat repliikit kelpaavat inspiraatioksi opetuskurssien alkuun tai artikkelin päätelmiin: Nyt riittää! Kun tiede on puhunut, on viisainta olla hiljaa! Tai lohduttavammin: Tiede on jatkuvaa erehtymistä, poikaseni, mutta niihin erehdyksiin kannattaa syyllistyä, sillä ne johtavat vähitellen totuuteen.

Mihin suuret sanat ovat kadonneet tieteenteosta? Vernen ääressä palautui mieleen tenttikirja 1980- luvun humanistisista yleisopinnoista. Mitähän sanoisi nyky-yliopiston suunnasta Georg Henrik von Wright? Hän ei teoksessaan Humanismi elämänasenteena (1981) karta suuria sanoja. Humanismin tavoitteena on sivistynyt ihminen, joka tunnustaa totuuden itseisarvon kaikkia auktoriteetteja korkeammaksi ja etsii totuutta taiteen ilmaisuissa, tieteen tiedoissa ja filosofian oivalluksissa.

Onko tällainen puhe muuttunut fiktioksi kuten Lidenbrockin aivoitukset? Yliopisto on antautunut ajattelulle, jota von Wright nimittäisi päämäärärationaalisuudeksi. Se on välineellistävää ajattelua, joka soveltuu hyvin tieteen teknisiin sovelluksiin, mutta jolla nykyään mitataan kaikkea – arvorationaalisuuden epäonneksi.

Olemme jo edenneet kohti toisen esimerkkini ankeahkoja oloja. Beckettin Molloyssa päähenkilö on epämääräisessä huoneessa: Ehkä olen täällä sen miehen ansioista, joka käy kerran viikossa. Hän kieltää. Hän antaa hiukan rahaa ja vie paperit. Miten paljon paperia, niin paljon rahaa. Niin, nyt teen työtä, vähän samaan tapaan kuin ennen, mutta en osaa enää. Sillä ei kuulemma ole väliä. […] Jos en ole tehnyt mitään, hän ei anna rahaa, vaan toruu minua.

Käykö tämä kuvaksi tieteenteosta 2000-luvulla? Ajatella, jos meidän papereitamme odotettaisiin vain numeroiksi tutkijakoulun saldoon tai tulosneuvotteluihin. Ja vain ilkeämielinen vertaisi Beckettin henkilöhahmoa tutkijaopettajan ajoittaisiin tuntoihin luentosalin ja kokoushuoneen välimaastossa. Siellä hän kiiruhtaa ilman muuta seuraa kuin silloin tällöin joku vankitoveri, jota tekisi mieli puhutella, syleillä, lypsää, imettää, mutta jonka ohi kulkee ilkeästi katsellen ja peläten hänen rupeavan tuttavalliseksi.

Olenko maalannut huononevan suunnan, jossa tieteen korkeajännitys muuttuu ankeaksi tuottamisen pakoksi? Ei sentään, kunhan nuo visiot eivät sulje toisiaan pois, vaan lomittuvat. On eri asia, kykeneekö murroksessa oleva yliopisto lomittumisen paikaksi. Tässä on yksi ammattiyhdistysten tulevaisuuden haasteista. Yliopistojen ja vapaan älyllisen toiminnan välille on levenemässä kuilu. Esimerkiksi kasvava freelance-tutkijoiden ja tohtoreiden joukko toimii niin perinteisen virka- kuin apurahajärjestelmän ulkopuolella.

Onneksi 40-vuotiaalla Tattella riittää aidosti kollektiivista ja tieteidenvälistä tee-se-itse-energiaa sekä mahdollisuuksientajua, jotka parantavat maailmaa. Sitä, jossa tieteen yhteistä iloa on mahdollista tuntea.

Päivi Mehtonen
Yliassistentti, Dos.,
Yleinen kirjallisuustiede, TaY