7/08

  • pääsivu
  • sisällys
  • Mikko Lahtinen

     

    Kolumni Mikko Lahtinen

    Lain henki

    Harvoin on tilaisuus lukea yhtä selvästi lähtökohtansa ja tarkoituksensa paljastavaa tekstiä kuin hallituksen esitys eduskunnalle uudeksi yliopistolaiksi. Se kertoo syvästä epäluottamuksesta demokratiaa kohtaan ja fundamentalistisesta uskosta kapitalistiseen kilpailutalouteen, jossa voittojen maksimointiin tähtäävä “kansainvälinen kilpailu” on myös tutkimuksen ja yliopistojen arvostuksen itsestään selvä periaate. Lakiesityksen perusteluista selviää, että tieteelle luonnollista kansainvälistä yhteistyötäkin tulee harjoittaa vain kansainvälisen kilpailukyvyn tähden. Ehkä yllättäen esitykseen sisältyykin mielenkiintoinen uusnationalistinen juonne. Tämä nationalismi on elitistinen ja ylhäältä päin määritelty ontto ideologia, sillä eihän tiedeyhteisössä kaiketi kukaan hakeudu yhteistyöhön ulkomaisten kollegoidensa kanssa pyrkiäkseen näiden muka edustamien kansakuntien päihittämiseen kansainvälisessä kilpailussa. Tieteen positiivinen idea on ollut internationalistinen ja kosmopoliittinen.

    Sellaisilla vanhoilla ideoilla kuin sivistys, akateeminen vapaus tai kriittinen tutkimus ei ole sijaa lakiesityksen yliopistossa, elleivät ne tuota mahdollisimman välittömästi euroissa mitattua tulosta. Vaikka esityksessä puhutaan tutkimuksen vapaudesta, niin tosiasiallisesti tutkijoilla on vapaus tutkia niitä aiheita ja aloja, jotka on jossakin muualla arvioitu riittävän tuottoisiksi tai ainakin luettu hänen yliopistonsa tehtäviin kansallisessa ja kansainvälisessä työnjaossa. Väärän aiheen tutkiminen, jos siihen ylipäätään löytää resursseja, ei johda yllättäviin tutkimustuloksiin vaan perikatoon.

    Eliitin valta

    Antidemokraattisuus ja uusliberalistisen kapitalismin painotukset liittyvät likeisesti toisiinsa. Lakiesityksen henki on, että kunkin yliopiston menestyminen kansallisessa ja kansainvälisessä kilpailussa edellyttää päätösvallan keskittämistä liiketaloudellisesti ajattelevalle eliitille, jolla on mahdollisuus toimia “joustavasti” ja itsenäisesti tiede- ja koulutusmarkkinoilla sekä myös suhteessa henkilöstöön. Esityksen mukaan yliopiston ylin päättävä toimielin on hallitus, jonka jäsenistä puolet tulee olla muita kuin yliopistoyhteisön jäseniä. Nämä valitsee yliopistoyhteisön eri ryhmien valitsema yliopistokollegio, kun taas rehtorin ja johtavan hallintohenkilöstön valitsee hallitus.

    Rehtori ei voi kuulua hallitukseen, mutta toisaalta hänen ei enää tarvitse olla yliopiston professori tai ylipäätään tulla yliopistosta. Riittää kun rehtori on tohtori. Hänen tehtävänään on muun muassa vastata yliopiston tehtävien “taloudellisesti tehokkaasta ja tuloksellisesta hoitamisesta” sekä päättää henkilöstön ottamisesta ja irtisanomisesta. Rehtori ei enää ole yliopistoyhteisön edustaja hallinnossa, vaan liiketaloudellisia periaatteita soveltava toimitusjohtaja.

    Yliopisto tulee edelleen saamaan perusrahoituksensa valtion budjetista, mutta johdolla on nyt täysi liiketaloudellinen vastuu yliopiston menestyksestä sekä riskien hallinnasta. Tällainen kova tulosvastuu luonnollisestikin panee päättäjät panostamaan mahdollisimman pikaista rahallista hyötyä tuottaviin aloihin ja leikkaamaan vähemmän hyödyllisiltä aloilta henkilöstöä ja toimintoja. Tämä käy aiempaa helpommin, sillä yliopistoista tehdään itsenäisiä oikeushenkilöitä ja koko henkilöstöstä työsopimussuhteisia työntekijöitä. Muutos “mahdollistaa tarvittaessa myös joustavamman ja yksilöidymmän henkilöstöpolitiikan ja antaa työntekijälle mahdollisuuden neuvotella työsopimuksensa sisällöstä” (yleisperustelut, s. 45).

    Pahenevat ristiriidat

    Jos ja kun lakiesitys olennaisilta osiltaan muuttamattomana hyväksytään eduskunnassa, laki tulee merkitsemään aiempaa eriarvoisempaa ja epäoikeudenmukaisempaa suhdetta eri yliopistojen, alojen ja yksilöiden välillä eli pahenevia ristiriitoja eli lyhytnäköistä oman edun tavoittelua ja intressikamppailuja eli koko suomalaisen yliopistolaitoksen joutumista sisäisen hajaannuksen ja masentavan eripuraisuuden tilaan. Ihmisyhteisöjä koskevan historiallisen tietämyksen nojalla ei ole syytä odottaa, että taloudellisen kilpailun ja keskinäisen kamppailun varaan rakentuva järjestelmä voisi tuottaa kuin näkymättömän käden voimasta todellisuuden, jossa harvojen menestys ei koituisi monien ja lopulta myös harvojenkin tappioksi: kun perusta sortuu, ei huippukaan voi pysyä paikallaan.

    Ammattiyhdistystoiminnan kannalta muutokset tulevat olemaan perin haastavia, kun yhä useammat työsopimusneuvottelut käydään kapeisiin liiketaloudellisiin tehokkuusperiaatteisiin nojaavan yliopistoliikelaitoksen ja yksittäisen työntekijän kesken “joustavan” ja “yksilöllisen” sopimisen merkeissä. Jokaiseen yliopistoon tulisi lopultakin saada päätoimiset pääluottamusmiehet sekä tiedekuntiin nykyistä paljon paremmin resursoidut luottamusmiehet. Heidän tehtävänsä tulee olemaan epäkiitollinen, kun yksilöiden ja ryhmien väliset ristiriidat pahenevat ja yhteistahdosta voimansa saavan ammattiyhdistysliikkeen perusta murenee.

    Kirjoittaja toimii profesorina (mvs) Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksessa.